HS:n kuukausiliitteessä jaeltiin takakansi-Finlandiaa. Tiina Piilolan ”syklimäinen, naisellinen ja kehollinen kudelma” oli kärkisijoilla. Itsekin juuri mietin, ettei takakannen ja liepeiden esittelyteksteistä ole kirjan valinnassa juurikaan apua. Mutta käy niistä parhaassa tapauksessa ilmi kirjan aihe ja osviittaa tyylistä, kun markkinointikieltä oppii tulkitsemaan.
Viime vuoden hittisana takakansiteksteissä oli ”hyytävä”. Kaikki dekkarit ja vähänkin jännitysmausteiset tekstit olivat omien arvioidensa mukaan hyytäviä. Tänä syksynä ei ole noussut yhtä yleistä muotitermiä, mutta muutama väittää olevansa ”koukuttava”. Ja pari väittää myös naurattavansa kovasti. Uusavutonkin lukija saa siis tarkan ohjeen, miten pitää kirjaan reagoida, jos hän ei itse osaa päättää.
Tietysti lukuisten kirjailijasatiirien ansiosta moni kirja on nyt ”tragikoominen” tai ”monitasoinen”. Ja koska maaginen realismi on in, myös ”realismin rajoja rikotaan”.
Aina löytyy myös jokunen ”herkkä” tai ”runollinen”. Näillä varustettuihin kirjoihin suhtaudun varovaisesti – ettei se vain tarkoittaisi sekavaa tai vaikeasti ymmärrettävää. Kaikista epäilyttävin on tietysti ”omaääninen” tai jopa ”tyylejä yhdistelevä” kirja.
Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan esittelyssä Gummerus luettelee tavalliseen tapaan kirjailijan tekemisiä, ja sitten seuraa helmilause: Lisäksi kirjailija on tehnyt erilaisia tekstin, tilan ja performanssin rajapinnassa liikkuvia teoksia. Eikö kuulosta mahtavalta? Tämähän voisi olla ihan mitä vain. Näytelmän kirjoittamisesta hääpaikalle ohjaavan kyltin raapustamiseen. Mainostekstiä parhaimmillaan tai pahimmillaan − kuulostaa hienolta, ei kerro mitään. Kirjoittajaa voi vain ihailla. Itse kirja on kyllä lukemisen arvoinen, liikkuupa lukija missä tahansa rajapinnassa.
Palaan nyt koukuttuneena tämänhetkisen kirjani pariin ja kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Ja osallistun Tomomin kirja-arvontaan, tehkää samoin, täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti