Hjalmar

Joskus lukijana hämmästelee, minkä ihmeellisen selvänäön lahjan kirjailija on saanut: miten hän voi kuvata niin tarkasti ja uskottavasti hänelle täysin outoja elämänympäristöjä, jonain ihan muuna aikana. Sinuhesta alkaen esimerkiksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on tällainen, samoin Arne Nevanlinnan Marie.

Marie on hurmaava mielikuvitusmatka yhden ihmisen elämään, muistojen ja osin kuvitelmienkin varassa. Hjalmar toistaa teemaa, mutta ei ihan yhtä kompaktina kokonaisuutena. Loppuosa alkaa säröillä. Samaa näissä kahdessa kirjassa ovat myös nerokas kieli ja älykkäät oivallukset; nyt tietää lukevansa hyvää tekstiä, ei epäilystäkään.

Hjalmar on nössö lapsi, josta kasvaa nössö aikuinen. Hän ei osaa ottaa vastuuta elämästään, vaan kaikki johtuu aina jostakusta muusta, hänen mielestään. Ei voi olla miettimättä, olisiko miehestä kasvanut toisenlainen, jos tämä ei olisi jäänyt sotaorvoksi tai jos hän olisi saanut ympärilleen vaurauden tuomia mahdollisuuksia. Vaatimattomat olot eivät poistu hänestä koskaan.

Hjalmarin pään sisällä ollaan, yksinäisen miehen outojakin ajatuskulkuja seuraillaan. Myötähäpeä ja harmitus tulevat tutuiksi, kun Hjalmar ajelehtii eteenpäin, nuoruudesta vanhuuteen. Miksei se ja kunpa vain! Ja niinä hetkinä, kun hän keksii ryhtyä toimeen, ei sekään tapahdu ihan tavallisesti. Kaveria tekisi mieli vähän ravistella välillä reaalimaailmaan. Vaikka Hjalmar on hyvin inhimillinen pohtimisineen ja vaikka ärsyttää, myös hellyttää välillä. Kiva kaveri tämä reppana ei kuitenkaan ole.

Mainio, täydellinen vastakohta on hänen kaverinsa Börje, joka ottaa hyödyn irti tilanteesta kuin tilanteesta. Kaveruuskin on lopulta jotain muuta, mutta rehvakkaan ja ylimielisen Börjen kunniaksi on sanottava, että hän sentään alkuun yrittää myös opastaa Hjalmaria ja on selvästi ärtynyt samasta syystä kuin minäkin lukijana. Läheisiä ihmisiä Hjalmarilla ei ole – hänen sosiaaliset taitonsa eivät riitä ystävyys- ja kaveruussuhteisiin, saati liittoihin. Romansseista hän saa kyllä maistiaisia, ja perheen kaipuu alkaa iän myötä nousta pintaan.

Loppuosasta voi kukin itse päätellä, mikä on totta ja mikä Hjalmarin kuvitelmaa. Loppu jää, hieman ärsyttävästi, ilmaan. Mies ei kuitenkaan luonteeltaan muutu, se on varmaa. Eivät tapahtumat tässä kirjassa olekaan pääosassa, vaan persoonan kuvan luominen taitavalla kielenkäytöllä. Nevanlinna kirjoittaa hieman vanhahtavasti, päähenkilön ajatusmaailmaa peilaillen tälläkin tavoin. Erinomainen kirja, jonka voisi lukea uudestaan, vähemmän ahmien ja enemmän kielen hienoudesta nautiskellen.

Arne Nevanlinna: Hjalmar, WSOY 2010