Virpi Hämeen-Anttilan kirjat ovat aina kiinnostaneet, Suden vuodesta alkaen. Tuntuu lähes velvollisuudelta lukea uutuudet, vaikka tuotannon jälkimmäinen puolisko on ollut taaksepäin menoa lähes kioskiromaanilinjalle, mikä on sääli, koska kirjailijalla on todistettavasti potentiaalia enempäänkin.
Toisen taivaan alla on onneksi paluuta juurille tai ainakin kumarrus niitä kohti. Hämeen-Anttilan hyvät persoonalliset piirteet pääsevät muutamaa aiempaa kirjaa paremmin esille, eikä sivistystaustaa häpeillä. Voisi ärsyttää, kun kirjaan on mahdutettu vähän kaikkea, hajatietoa sieltä ja täältä, opettavaisestikin, ja jos haluaisi ilkeä olla, kaikentietävyydellä brassaillen. Mutta ihme kyllä, ei sitten kuitenkaan lopulta ärsytä, koska tarinaniskijänä Hämeen-Anttila onnistuu luomaan puitteet, joihin runsaus sopii. Jotenkin teksti tuntuu hänen omalta ääneltään – sellaisen ihmisen ääneltä, joka on kiinnostunut monista asioista ja jolle maailma oikeasti on runsaudensarvi.
Kirjassa kerrotaan suomalais-englantilaisen perheen vaiheista. Hämeen-Anttilalle tyypillisesti liikutaan yliopistoihmisten ja kirjallisuuden maailmassa. Päähenkilö Olivia on lontoolainen leskirouva, joka työskentelee antikvariaatissa. Niinpä tarinassa on paljon kirjallisuutta ja vanhoja kirjoja.
Olivian edesmennyt mies oli kotoisin Suomesta, jonne heidän poikansa lähtee juuriaan etsimään. Suomen kielen possessiivisuffikseja ihmetellään − ja sitä ettei niitä puhekielessä käytetä, mikä harmittaa suomen kurssin tunnollisesti suorittanutta poikaa. Ja rakenne mietityttää: kuten oletko tosissasi, sananmukaisesti inside your many truths. Olen päissäni, suorana käännöksenä: olen sisällä monissa päissäni, jotka ovat minun. Myös tahitia siteerataan paljon, koska Olivian äiti on sieltä kotoisin, vaikka onkin asunut nuoruutensa Australiassa. Etnisen taustan merkityksen pohdinta onkin yksi kirjan pääteemoja.
Tarinaan marssitetaan paljon väkeä ja eri kansallisuuksia. Sivuhenkilöidenkin taustaa selitetään enemmän kuin juonen kannalta olisi tarpeen. Näin halutaan korostaa maailman yhteisyyttä ja monimuotoisuutta, uskon. Ja sitä, että kaikilla on taustansa, kaikki tulemme jostain – onko kukaan lopulta alkuperäinen missään? Tietoa saadaan Turkin kurdeista Argentiinan sotilasjunttaan. Mukana vilahtavat myös ruotsalaiset, algerialaiset, ranskalaiset...
Paljon kuvataan myös ammatteja, vanhojen kirjojen myymisestä elokuvantekoon. Mitä muuta tämä kirjan muotoinen runsaudensarvi tarjoaa: tarinaa National Galleryn maalauksista, skottilaisista vesihirviöistä kertovista kansansaduista, draaman historiasta… Niin Lontoon kuin Helsinginkin katumaisemia kuvaillaan. Name-droppingia harrastetaan: Olof Palme ja Eicca Toppinen. Amy Winehouse ja Hector. Marjatta Metsovaara ja Ruth Bryk. Lars Sonck ja Aikuinen nainen. Ja kaikenlaista muuta.
Joko hengästyttää? On kirjassa aidonoloisia henkilöiden tekemiä havaintoja ja kommentteja arkielämästäkin. Tosin sitä puolta saisi olla selvästi enemmän, niin kokonaisvaikutelma olisi aidompi ja tarina koskettavampi, nyt jopa päähenkilöt jäävät kaukaisiksi. Monet juonet ja yksityiskohtien kirjo muodostavat hajanaisen kokonaisuuden, josta oli vaikea saada otetta. Mutta toisaalta, joulumässäilynä kirjan runsaus toimi, ja jos ei viihdekirjojen huippua eikä suuri elämys, kuitenkin nautittavampaa kuin Hämeen-Anttilalta aikoihin.
Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla. Otava 2010.
Heh, myönnetään - kyllä hengästyttää runsaudensarvi ja kirjavuus tällaista Hämeen hidasta :) Kiitos kuvauksesta, en tunne kyseistä kirjailijaa lainkaan.
VastaaPoistaKirjallista uutta vuotta!
Tästä oli hauska lukea. Itse pidin juuri Suden vuodesta, lisäksi Alastokuvia oli ihan kelpo teos. Sen sijaan esimerkiksi Muistan sinut, Amandaa, en ole saanut loppuun. Tähän voisi tarttua, vaikka kesälomalla :)
VastaaPoistaSama täällä, Amanda oli, sanotaanko ettei tosiaan kirjailijan parasta. Mutta hienon alun (Suden vuoden) jälkeen tosiaan kiinnostaa aina katsoa, mitä tällä kertaa tulee. Ehkä se paras on vielä tulematta...
VastaaPoistaNonni, nyt kun luin tämän arviosi (en ollut saanut Bloggerin ilmoitusta päivityksestä tai ainakaan huomannut sitä), niin nyt taas haluaisinkin lukea tämän, vaikka olin jo päättänyt, etten lue ja muutama arviokin vahvisti aikeeni. Mutta kai se niin on, että jos on lukenut kaikki Hämeen-Anttilat, pitää lukea tämäkin. Vaikka minäkin olen pitänyt enemmän vain H-Anttilan ekoista romaaneista, jokin niissä on, kun haluan niitä uudempiakin lukea. Ja vaikka osa on ollut aika kökköjä, olenkin antanut senkin anteeksi, minusta V. H. on jotenkin sympaattinen.
VastaaPoistaJotain niissä tosiaan on, ehkä se kirjailijan persoona, joka houkuttaa lukemaan kerran toisensa jälkeen. Huolestuttavaa ettet saanut päivitysilmoitusta. Toivottavasti en ole onnistunut sähläämään jotain hallinnassa. Aloitin bloggauksen niin hetken mielijohteesta ja ylihuomista ajattelematta, että monta teknistä asiaa tekisi nyt toisin, esim. en tullut ajatelleeksi tunnisteita ja kun tulin, lisäsin ne nokkelasti muodossa etunimi sukunimi, mikä ei tunnu ihan prolta. Ja otava on kirjoittu pienellä - ilmeisesti sitä ei saa korjattua muuten kuin korjaamalla kaikkiin teksteihin?
VastaaPoistaEi, kyllä se vika on Bloggerin syötteessä tai luultavammin minussa itsessäni! Luen niin monia blogeja, että olen varmaan vain epähuomiossa jättänyt postauksen noteeraamatta. Joskus en ole kyllä saanut jostain blogista vähään aikaan ollenkaan päivitystietoja, ja sitten on tullut useampia kerralla. Käsittääkseni me bloggarit emme kuitenkaan voi vaikuttaa ko. asiaan. :)
VastaaPoistaHämeen-Anttilassa on jotain symppistä. Vaikka kirjailijan persoona ei saisi vaikuttaa kirjojen vastaanottoon, niin vaikuttaa se silti. Minusta V.H. vaikuttaa innostuneelta ja ahkeralta kirjoittajalta, kun taas ainakin osa hämen tuotannostaan voisi saada myös tuomion "liian viihteellistä ja liian kaupallista jatkuvaa julkaisua" jonkun muun kirjoittamana. Hassua.
Tähän tuli niin pitkä vastaus, että laitoin sen omaksi postauksekseen. Miksei persoona saisi vaikuttaa? Kiehtoo myös se mystinen sana karisma: mitä se oikein on.
VastaaPoista