Elävää kuvaa

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Julkeat

Elina Loisa kirjoittaa nuoresta naisesta, joka elää normista poikkeavasti: baarien, bailaamisen, työn välttelyn ja seksin täyttämää elämää. Elintaso ylläpidetään pummaamalla ja vaihtuvien seksikumppanien lompakoilla, koska työntekoon tai virastojen tukiviidakkoon hän ei alennu.

Tyttö itse on hyvin tyytyväinen tilanteeseen ja pitää itseään tavallisia tallaajia äärettömän paljon fiksumpana ja tyylikkäämpänä. Hän kertoo juhlimisesta, viettely- ja sänkytaidoistaan, rahan ja nautinnon hankinnan keinoista tässä itse rakentamassaan virtuaalimaailmassa.

Paras ystävä Max jakaa elämänkatsomuksen ja yölliset seikkailut, joissa käytetään niin miehiä kuin naisiakin, ristiin rastiin ja kimppakivana. Tyttö ei ole ”syntynyt tekemään töitä perse ruvella” eikä aio ”myydä sieluaan” työelämälle. Hän halveksii keskiluokkaisia vanhempiaan, jotka ovat tarjonneet hänelle aineellisesti hyvän lapsuuden, ja syyttää heitä tunnekylmiksi kiipijöiksi, kun vanhemmat toivovat tytön valmistuvan johonkin hyvään ammattiin. Päämäärätön haaveilija, hän kuvaa itseään, tai ”työelämän jämäpala” – välillä hän on raadollisen realistinen ja antaa epäillä, että syvempääkin mietintää olisi tapahtunut, mutta pian palataan taas tasolle, jossa itseluottamus on terästä. Omasta mielestään hän on jonkinlainen ihmiskunnan kruununjalokivi.

Omakuva on vääristynyt, kaikesta materian hankinnan halveksunnasta huolimatta suurin osa hänen tekemisistään ja ajatuksistaan tähtää pelkästään rahan hankkimiseen. Ja eikö omalla ruumiilla elannon hankkiminen ole pahimmanlaatuista itsensä myymistä? Hän ei itse pidä sitä työnä, mutta ei tunnu saavan siitä nautintoakaan kuin hetkeksi kerrallaan. Toisaalta ei hän muuta haekaan. Hetken huvia, huijattavaa tyyppiä, joka kustantaa juhlimisen ja elämän, jossa ei tarvitse aamulla herätä töihin. Yksi vakituisempi kumppani, Anna, saa lempinimen Pankkiautomaatti.

Jotenkin säälittävä hahmo tämä on: tunteista ei ole tietoakaan, paitsi kiintymys Maxiin, ja sekin vain siihen asti, kun hän näkee Maxin itsensä peilinä. Jonkun ammoisen koulukaverin itsemurhaa hän kyllä pohtii, muttei kaverin takia, vaan siinäkin omien pelkojensa heijastajana. Hän kuvittelee tunteneensa kuolleen tytön hyvinkin (kumma kyllä, hän huomaa tämän vasta itsemurhan jälkeen). Tässä kirjoittaja yrittänee rakentaa hataraa psykologista taustaa nykyisyydelle, epäuskottavasti.

Ehkä tämä on sukupolvikysymys. Samaistun eniten tytön vanhempiin: kun lapselle toivoo hyvää asemaa, se yleensä tarkoittaa, että toivoo lapselle hyvää ja onnellista elämää, jossa tämä ei kohtaa suuria vaikeuksia eikä liian raskaita huolia, ei asemaa aseman vuoksi. Tästä ei käy ilmi, millaisia vanhemmat oikeasti ovat, koska kuulemme vain tytön näkemyksen. Onko hän se pullamössöilijä, joka on saanut lapsena ja nuorena kaiken ja siksi valitettavasti myös kuvitelman omasta erikoislaatuisuudestaan ja oikeudestaan ilmaiseen kyytiin muiden siivellä? Valtavan uhman hän on ainakin saanut, koska mielellään edelleen järkyttää, toimii tahallaan päinvastoin kuin vanhemmat tai ympäristö ehkä odottaisi − tai kuten hän kuvittelee heidän odottavan. Hänellä on kovin kliseiset käsitykset ”tavallisesta elämästä”, johon hän ei siis aio sortua, vai ei pysty? Onko hän oikeasti itse se, jota käytetään hyväksi? Vai etsiikö hän aidosti vaihtoehtoa normiin?

Emme saa tietää, eikä se jaksa hirveästi kiinnostaakaan. Pinnallinen kirja ei mene syvälle mihinkään, ei pura taustoja murrosikäistä uhmaa kummemmin eikä edes järkytä, mikä olisi tuonut uskottavuutta ja lihaa luiden ympärille - ja kirja toimisi ajankuvauksena. Jos taas tarkoitus on antaa lukijan maistaa dekadenssia ja ylettömyyttä, sen teki jo tyylikkäästi ja koukuttavasti Tuomas Vimma. Tälle kirjalle en löydä roolia enkä tehtävää.

Elina Loisa: Julkeat. Gummerus 2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti