Elävää kuvaa

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Melominen

Oli pakko mennä nokosille, kun pääsi Melomisen loppuun: sen verran uuvuttavalta elämämeno siinä tuntui.

Idea on hauska − kerrotaan unenpuutteesta sekavan perheenisän arkisia tapahtumia, mutta samalla myös poukkoilevat ajatukset, jotka eivät millään tavalla liity käsillä oleviin tilanteisiin, vaan mieleen juolahtaa milloin mitäkin. Aivan kuten todellisuudessakin. Sillä välin kun keho suorittaa velvollisuuksiaan, mieli vaeltaa kummia polkujaan. Etenkin väsyneenä.

Kirja on jaettu kahteen osaan: ensin ollaan päähenkilön työpaikalla, toisessa osassa kotona. Muuta juonta ei ole, eikä juuri mitään tapahdu, paitsi päähenkilön päässä. Tavallista toimistoarkea; automaattikahvin ja paperipölyn voi melkein haistaa. Pidetään palaveria, hankitaan kauppoja. Draamaa on yhden auto-onnettomuuden verran. Mies miettii, mitä miettii. Kotona nähdään vaimo (joka on myös työkaveri) ja viisi lasta. Oksentamiset, peseytymiset, yövalvomiset ja lasten kuskaukset kuvataan tokkuraisten aivojen läpi.

Oikeasti ihmisen ajatukset voivat olla tätäkin paljon hurjempia, jutut ovat melko maltillisia. Ovat ne silti tarpeeksi päättömiä, jotta tuntuvat uskottavilta. Nämä voisivat hyvin olla jonkun päästä. Ja ovatkin tietysti, kirjailijan. On outoja ideoita ja hassuja mieleen pulpahtamisia. Tuumailut on painettu kursiivilla, jonka lukeminen ei koskaan ole kovin miellyttävää. Onneksi tekstipätkät eivät olleet pitkiä, niin että ne jaksoi lukea.

Toimistopuolelta odotin enemmän; ehkä terävää satiiria ja havaintoja työelämän typeryyksistä Konttorin tyyliin tai hauskutusta Dilbertin tapaan. Sellaista ei tarjottu, vaan kuvausta siitä, kun kaksi ihmistä ohittaa toisensa käytävällä, tai kun lounaaksi syöty kiinalainen ruoka laittaa vatsan sekaisin, tai kun lintu törmää neuvotteluhuoneen ikkunaan. Eihän se arki sen hohdokkaampaa ole, kirjoittaja tarkoittanee sanoa. Eikä työn ja perheen puristuksessa jaksa seikkailuita. Klisettä arjen sankarista voisi käyttää tässä, kun perusasioista selviäminen on lähinnä vaiston, ei enää järjen, varassa. Tähän voi varmasti moni lukija samaistua.

Kotiosuudessa alkoi tosiaan jo väsyttää. Tarina alkoi tuntua vähän tylsältä, vaikkei kirja pitkä olekaan. Ei kotitöistä draamaa saa, vaikka veden korkeus kylppärin lattialla nousisi. Sinne jäi puolitajuton perheenisä jatkamaan kauhomistaan pimeässä tunnelissaan, ja kaikki sympatiat hänelle. Tunnelin päästä hän arveli löytävänsä poutaa − myönteinen tunnelma kirjassa koko ajan leijui. Päähenkilönsä tavoin tokkurainen ja sekava, mutta myönteinen.

Kirjan visuaalinen ulkoasu on kaunis ja leikkisä, sopii tyyliin. Kaiken kaikkiaan kirja on taitavasti, tarkan nasevasti kirjoitettu ja toimitettu. Mukava tuttavuus, muttei sen huumori nauruksi asti tähän lukijaan purrut, korkeintaan hymähtelyksi. Jotenkin kirja tuntui tutulta, vaikka on esikoinen. Näitä hauskuudella ja lämpimällä ironialla ratsastavia kirjailijoita on nyt niin paljon. Eikä kotitöitä tekevä mieskään ole enää jännä juttu.

Sopii hyvin matkalukemiseksi ja myös väsyneelle lukijalle pätkittäiseen lukemiseen, kun ei tarvitse metsästää kadonnutta juonta. Kuulemma päähenkilönsä elämäntilanteessa kirjailija on sen kirjoittanutkin.

Antti Leikas: Melominen. Siltala 2011.

2 kommenttia:

  1. Mie sain tämän käsiini, sillä kirjoitan siitä ainejärjestömme lehteen kritiikin. Lähtökohtaisesti tosi kiinnostava kirja, mutta nyt kun luin arviosi, en ole enää niin vakuuttunut. :)

    VastaaPoista
  2. Hmm, kirja on kuitenkin taitavasti tehty, oli vain erilainen kuin odotukset. "Suuri toimistoromaani" tai miten nyt mainostettiinkaan, sitä ei ainakaan. Miehen elämäntilanteen ja pään sisällön kuvaus, pikemmin. Se on mukavaa, että miehetkin ottavat osansa paineissa työn ja perheen välillä ja osaavat jopa tuoda kokemuksiaan julki, vaikka näin.

    VastaaPoista