Joel Haahtelan tekstin lukeminen on kuin joisi raikasta lähdevettä. Aitoa, kirkasta, puhdasta − yksinkertaisen kaunista. En ole perusteellisten (luonto)kuvailujen ystävä, mutta Haahtela kuvaa ympäristöä niin, että sitä on nautinto lukea.
Perhoskerääjä on mies, joka jättää omaisuutensa perhoskokoelmineen perinnöksi kirjan päähenkilölle, miehelle, jonka nimeä ei kirjassa taideta edes mainita. Mies ei tunne perinnön jättäjää, ja alkaa selvittää arvoitusta. Kuka lahjoittaja oli, miksi hän toimi kuten toimi?
Jäljet johtavat miehen Itä-Saksaan ja Kreetalle, ja lopulta arvoitus saa ratkaisunsa, ehkä. Kirjassa ei tapahdu paljon (paitsi muutaman ihmisen elämä, mutta ilman action-elementtiä), eikä siinä ole paljon henkilöitä, vaan nautitaan tunnelmasta, joka on rauhallinen, hieman surumielinen ja haikea. Muistellaan menneitä, kuunnellaan ja kuulostellaan, yritetään ymmärtää. Viisas, hieno pieni tarina, hyvin persoonalliseen Haahtelan tapaan.
Muutkin pitävät ja puhuvat Haahtelasta juuri nyt: Poplaarissa arvotaan ja arvioidaan.
Joel Haahtela: Perhoskerääjä. Otava 2006.
Luin juuri ensimmäisen Haahtelani (Lumipäiväkirja) ja pidin kirjailijan tyylistä. Ei ihme, että Haahtelaa kehutaan. Kuvasitkin hienosti Haahtelan tekstiä.
VastaaPoistaKiitos Anna Elina! Jostain syystä se vesi tulee aina mieleeni Haahtelasta. Itsekään en ole kyllä lukenut kuin vasta muutaman.
VastaaPoistaTulin vierailulle ensimmäistä kertaa ja kovin tutulta kirjallisuusmakusi vaikuttaa. Tulen toistekin! : )
VastaaPoistaMukavaa Joana, tervetuloa!
VastaaPoista