Pimeyden lapset

Karmea kirja. Ei sovi heikkohermoisille eikä tunteella eläytyville. Pimeyden lapset on intialaisen toimittajarouvan esikoinen, joka on samalla sekä dekkari että meille eksoottisen kulttuurin kuvaus. Voiko olla totta, että näin surkeaa on naisten ja tyttöjen elämä edelleen, muka sivistyneessä maailmassamme? Kirja on fiktiota, mutta kirjailija tuntee maansa ja sen ihmiset. Lukijan selkäpiitä karmii ajatus, että ainakin osa tapahtumista voisi olla totta.

Rankka tarina kertoo 14-vuotiaan tytön, Durgan, ja hänen perheensä kohtalosta. Perheen 13 jäsentä löydettiin tapettuina. Durga oli paikalla olleista ainoa eloonjäänyt ja siksi pääepäilty. Tapahtumaa selvittää poliisin lisäksi Simran, apuun kutsuttu sosiaalityöntekijä, nainen, joka yrittää vilpittömästi löytää totuuden, mutta törmää jatkuvasti ennakkoluuloihin, puhumattomuuteen ja kummallisiin esteisiin. Kummallisimpana se, että kaikkien mielestä Durga tuntuu olevan syyllinen. Mutta miksi lapsi tappaisi perheensä − varsinkin kun tiedämme, että myös hänet itsensä on samassa onnettomuudessa raiskattu ja pahoinpidelty?

Tarina on rakennettu taitavasti eri tehokeinoin koukuttavaksi, vaikka välillä tapahtumat ovat niin rankkoja, että lähes ravistin kirjan pois, kädet tuntuivat likaisilta. Teki mieli hypätä yli pahimmat rivit, en halua kuulla, en halua tietää. Kuten Alexandra Salmela tänään Hesarin ”ongelmanpoistokolumnissaan” sanoi, siitä ei sydän kuole, mitä ei silmä näe. Pää pensaassa on joskus ihan mukavaa.

Miesten ohjaaman, perinteiden ja uskomusten varasssa toimivan yhteiskunnan ongelmat ovat niin isoja, että niitä ei tavallisesti näe yksilön, yhden ihmisen, yhden tytön tai äidin ongelmina. Kirja tuo ne konkreettisesti silmille. Tyttövauvat kuolevat, lapsia myydään ja hyväksikäytetään. Pienten sormien luita löytyy pihalta kukkapenkistä, kyllästyttäviä vaimoja tai muuten hankalia (terveitä) naissukulaisia mielisairaaloista, sairaita naisia katuojasta kuolemassa nälkään ja likaan. Edes oman perheen jäsenet eivät ole turvassa, jos miehen etu tai halut ovat vaarassa.

On tarinassa huumoriakin: reipasotteinen ja selväjärkinen Simran tuo helpotusta lukijan urakkaan. Tahaton vitsi on paikallisen junaliikenteen kuvaus, josta tulee mieleen kotoinen VR. Junat liikkuvat odottamattomiin aikoihin, kuulutukset eivät toimi…

Vaikka kirja onkin, toivottavasti, kärjistettyä kurjuutta, antaa se kuvaa täysin erilaisesta kulttuurista ja ajattelusta kuin mihin meillä on totuttu. Maailma ei sittenkään ole niin pieni kuin luulisi.

Oli pakko kuitenkin lukea loppuun ja saada jonkinlainen ratkaisu mysteeriin. Ja ehkä hieman toivoa kaiken kauheuden jälkeen.

Googlasin lopuksi ja selvisi, että kirjailija on käynyt Suomessakin esittelemässä kirjaansa ja keskustelemassa Suomen UN Womenin kanssa. UN Women ja Like ovat yhteistyössä julkaisseet suomennoksen.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like 2010. Suomennos Terhi Kuusisto.