Elävää kuvaa

maanantai 31. lokakuuta 2011

Kirjeitä kiven alle

Kirja alkaa tyrmäävästi: vauva kuolee. Mutta hän jää yhdeksi kertojaksi tarinaan, joka kuvataan kolmen sukupolven silmin. Lapsen lisäksi äänessä ovat hänen äitinsä Siviä ja mummo Mar.

Vahva asetelma, väkeviä tunteita, aikajana, joka ulottuu sota-ajasta näihin päiviin. Karjalasta on lähdetty, mutta evakkous ei tässä ole pääasia, vaan naisen elämä eri aikoina. Perheessä tapahtuneet asiat, joita seuraavat sukupolvet eivät pääse pakoon, vaikkei niitä koskaan ääneen kerrota.

Ankarat elinolot
ja kova työnteko, nekö tekevät ihmisistäkin ankaria? Siviä on kova toiselle tyttärelleen, joka jää eloon, ehkä ei uskalla kiintyä. Mistäpä olisi oppinut, ei Siviänkaan päätä silitelty eikä äiti hänelle hymyillyt. Mieheensä hän kyllä rakastui ja valitsi puolisonsa itse. Siviällä on poikiakin, mutta he ovat sivuosassa. Saamme kuitenkin käsityksen, että heidät hoidetaan hyvin, huolehditaan kunnon ravinnot ja koulunkäynnitkin niin, että pojat valmistuvat insinööreiksi asti. Tyttöihin ei niin suurta huolenpitoa tavattu uhrata. Kirja kertoo kyllä, ettei ollut aiempien sukupolvien miehilläkään helppoa, ainakaan jos ei täyttänyt perinteistä miehen normia. Mutta ei heistä juuri tueksi naisilleen ollut.

Arkista olemista ja tuttuja kaikuja isoisien ja -äitien arvoista ennen urbaaniaikoja, niin suomalaista mentaliteettia kuin olla voi. Siviän tytär, Marketta, aikuistuu tarinan myötä, ja hänen vanhempi siskonsa Riikka jo ehtii saada omankin lapsen. Riikka ei kuitenkaan ole yksi kertojista, vaan sivupolku: hänen elämänsä näyttää kulkevan omaa, tässä yhteydessä oudon normaalia latuaan, verrattuna ahdistavan yksinäiseen sisareensa.

Tässä suvussa ei puhuta eikä pussata. Ongelmanratkaisu on joko kammottavaa tai säälittävää, raskasta joka tapauksessa. Epäsuomalaista kirjassa on aistien vahvuus, värikäs kieli ja etenkin kertova vauva, maaginen hahmo Tuonelan virran väärältä puolelta (niin, Kalevala tuli mieleen). Kieltämättä hyvin tehokasta ja vaikuttavaa, ja sai tarttumaan kirjaan alun perin minutkin, joka muuten olisin kaikin keinoin vältellyt karjalaista sukupolvisaagaa.

Opin, että karjalaisuus voi olla muutakin kuin vanhoille kotikonnuille haikailua tai piirakanleivontaa iloisesti rupatellen, lauluja luikautellen. Kirja ei asioita kaunistele, mutta rönsyää. Pelkistämisen ystävänä vierastan näin monisanaista ja kuvailevaa kieltä, koin sen välillä raskaaksi lukea. Mietin, onko tarpeen kuvata ajatukset auki niin laveasti, enemmän kaipasin jätettäväksi lukijan mielikuvituksen varaan. Sanojen runsaus tuo ristiriitaa, kun kirjan yksi teema on puhumattomuus. Ehkä vain vierastin sitä loputonta synkkyyttä, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Toisaalta, isoja asioita paljastetaan vasta lopussa, ja moni tapahtuma saa selityksensä. Mielenkiintoinen rakenne. Taidokas kaiken kaikkiaan, mutta hämmentävä lukukokemus: liikautti se, mutta jotenkin epämukavasti, raskaalla tavalla.

Ja kuten aina oman arvion kirjoitettuani katselin, mitä muut ovat samasta teoksesta sanoneet. Hämmästyin: en tiennytkään tätä näin puhutuksi ja tunteita herättäväksi. Hienoa, pisteet siitä vain nousevat, ja kirja on kehunsa ansainnut. Mutta itse en Finlandia-voittajaksi julistaisi.

Hienoja arvioita muun muassa Leena Lumella, Saralla, Karoliinalla ja Erjalla.

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi 2011.

6 kommenttia:

  1. Oli mukava lukea mietteitäsi tästä kirjasta. Olen parhaillaan lopettelemassa kirjaa. Pidän kirjasta, mutta tunnistan hyvin ajatuksesi kielen rönsyilevyydestä ja kirjan raskaudesta. Väkevä romaani kuitenkin, ilmiselvästi.

    VastaaPoista
  2. Väkevä onkin juuri oikea sana tätä kuvaamaan. Vahvaa ja vaikuttavaa, ilman makeutta.

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkityksestä! Tämä oli minulle vähän liian synkkä ja katkera, mutta onhan se taitava ja väkevä, sitä en kiellä yhtään. Niin kuin kaikkialla toitotan, kirjailijan esikoinen Aida iski minuun lujemmin ja odotan kovasti, mitä Virtaselta saamme seuraavaksi (ja sitä häneltä vähän utelinkin, kun tapasimme viikonloppuna :).

    VastaaPoista
  4. Aida on minulta vielä lukematta, täytynee tutustua.

    VastaaPoista
  5. Löysin blogisi vasta pari päivää sitten ja jäin heti lukijaksi. :)

    Minulle Kirjeitä kiven alle oli suorastaan pakahduttavan vahva lukukokemus, ja se on minulle selkeästi vuoden paras kirja (uskallan sanoa näin jo nyt vaikka vuotta on vielä miltei kuudennes jäljellä), mutta silti on mukavaa ja virkistävää lukea myös ei-niin-innostuneita arvioita kirjasta. Virtanen on kirjoittanut upean ja kuten sanoit, taidokkaan teoksen, ja olen iloinen että se on jo nyt saanut paljon lukijoita. :)

    Kiitos linkityksestä ja mukavaa viikonloppua! :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos Sara! Luen myös blogiasi, kiva kun löysit tänne. Ymmärrän hyvin että Kirjeitä kiven alle on tehnyt vaikutuksen, tyyli ei vain ole minua puhuttelevin. Mutta jotain kummaa vetoa siinä on, sekin kertoo jo jotain, että poimin sen lukupinoon vielä tietämättä kirjasta tai kirjailijasta yhtään mitään. On niin hauska tehdä yllätyslöytöjä.

    VastaaPoista