Nousukkaita

Nousukkaita lienee vanhin kirja, jonka olen lukenut. Tästä näkee, että mestarin työ kestää aikaa ja tehoaa aivan yhtä hyvin tänään kuin sata vuotta sitten.

L. Onerva luo mahtavia henkilökuvia ihmisistä Helsingin suuren kaupungin humussa − ihmisistä, jotka yrittävät rakentaa elämänsä uudessa ympäristössä, usein nuoria ja maalta muuttaneita, omaa paikkaansa hakevia yhteiskunnassa ja työelämässä, perheen ja suvun jäsenenä.

On taidekriitikko, jonka arvostelut perustuvat katkeruuteen; nainen, joka sopeutuu avioliittoon juopon miehen kanssa; mies, joka ei pysty vastustamaan kaupungin ”kimmeltäviä houkutuksia” ja tyttö, joka alkaa tajuta, että hänellä on lupaava tulevaisuus takanaan. Ja monta muuta herkullista hahmoa, joiden mielenliikkeitä L Onerva kuvaa tarkasti ja elävästi, niin että varmasti ymmärrämme, miksi kukin toimii kuten toimii.

Ihmisluonne on ajaton, ja henkilöt voisi helposti siirtää nykyaikaan. Naisen asemaa kuvataan paljon, siinäkin kirjailija on hyvin moderni. Julman tarkkanäköisesti hän paljastaa henkilöidensä häpeällisiä salaisuuksia ja motiiveja. Tarinoissa ei ole vaaleanpunaisia reunuksia, vaan ne ovat riipaisevan todenmakuisia, niin että lukija välillä nauraa, välillä kauhistuu.

Upean kaunis kieli on puhdasta nautintoa lukemisen ystäville, ja vanhahtava sanasto tekee siitä vain kiehtovamman. Silti teksti tuntuu ällistyttävän tuoreelta, fraaseja ei löydy hakemallakaan. Lisänä on anti Helsingin historiasta kiinnostuneille, ajankuva silloisesta kaupunkielämästä. Noteerasin kirjan olemassaolon kaupunginmuseon erinomaisesta Sofia-lehdestä ja sain sen lainaksi pääkirjaston varastosta, ihan normaalisti varaamalla.

Pieni kirja itse on hieno viininpunaisine nahkakansineen, ja hapertuvia sivuja on käänneltävä varovaisen kunnioittavasti. Ilmeisesti kirjaa ei ole ostettavissa enää mistään, jos ei divarissa satu onnistamaan, mutta hinta saattaa olla huikea. Mutta niin on kirjakin.