Railo

Virpi Hämeen-Anttilan uusin jatkaa linjalla, joka on ollut vaihtelevaa: lupaavan alun jälkeen tuotanto oli välillä melkoista huttua, mutta viimevuotinen oli jo askel parempaan. Jostain syystä, ehkä kirjailijan taustan vuoksi, häneltä odottaa aina enemmän älykästä romaania kuin viihdettä, vähän tyyliin suomalaista Siri Hustvedtia, tai ainakin älykästä viihdettä. Mutta siitä ei ole kyse, vaan aiheet hyvin juurevia ja arkisiakin ja tarinat perinteisiä. Jos ei halua pettymyksen nakertavan, on näköjään vain hyväksyttävä, että tyyli on tämä. Puhutaan arjen asioista, usein erilaisista taustoista ja sopeutumisesta muuttuviin olosuhteisiin.

Niin Railossakin, jossa asetelma on kaupunki vastaan maaseutu, tosin railoja repeää myös muualla. Kirja kertoo pariskunnasta, Inkasta ja Tepasta: Tepa saa potkut IT-firmasta ja kuningasidean perustaa elämysmatkailufirman. Inka joutuu jättämään työnsä pääkaupungissa ja muuttamaan maalle Tepan perintömaille Pohjois-Karjalaan, jonne aletaan rakentaa hotellia ja mökkikylää turistirysäksi.

Muutoksesta tuleekin suurempi kuin he ovat suunnitelleet. Tepa on tyyppiesimerkki miehestä, joka on päässyt aina helpolla ja siksi yliarvioi omat kykynsä. Hän arvelee pystyvänsä ison yrityksen vetäjäksi, vaikkei kokemusta ole, ja paikallistuntemuskin on kymmenien vuosien takaista. Paras kaveri on mukana projektissa, mutta kumpikaan ei ole tottunut toimimaan rahan kanssa sillä tasolla kuin tilanne vaatisi, eikä ison rakennusprojektin vetäminen olekaan ihan helppo juttu, joten ongelmia tietysti syntyy. Avioliiton ongelmat kärjistyvät. Lisänsä soppaan tuovat menneisyyden kuviot, suhteet sukulaisiin, joita niitäkään Tepa ei ole osannut hoitaa ajoissa kuntoon ja ajan tasalle.

Henkilöt ovat kärjistettyjä ja hieman yksioikoisia: kaupunkilainen Inka solahtaa maalaiselämään yllättävän helposti ja hänestä tehdään kovin siloinen sankaritar, hyvänä äitinä, vaimona ja naisena. Tepa on uskottavampi miehisine sähläyksineen ja uhoiluineen, samoin pieni tytär Kukka arasteluineen. Ihan iholle ei kukaan hahmoista tule, mutta viihderomaanissa se ei liene tarkoituskaan, kunhan tarina vetää. Älykkääksi romaaniksi tätä ei muuta muutama Rilken runo, joita siteerataan. Saksankielinen runous on tarinassa annettu Tepan maalaisveljen, sikojenhoitajan, harrastukseksi. Hieman osoittelevaa kärjistystä tässäkin: huomaattehan, että maalla voi asua sivistyneitä ihmisiä − ja kaupungissa juntteja. Mutta pisteitä siitä, ettei menty ihan perinteisimmän mukaan.

Tepan sukulaiset puhuvat murteella, mutta ihme kyllä, se ei liikaa häiritse, teksti on tehty huolella niin, että kirja on helppo lukea. Vetävä teksti on Hämeen-Anttilan vahvuus, tälläkin kertaa. Rosoa ja syvyyttä olisi kaivannut lisää, mutta vaivattoman viihteen ystäville tämä on vaaraton lukukokemus.

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011.