Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.
Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.
Toinen kesken jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.
Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.
Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.
Minä olen tosi iloinen, että olen vihdoin melko hyvin oppinut keskenjättämisen jalon taidon. Tosiaankin lukemista riittää, joten on vain oikein poimia sieltä ne itseä miellyttävän helmet silloin, kun lukeminen on vapaaehtoista. Minä pyrin yleensä lukemaan vähintään sata sivua, mutta sitten annan olla, jos siltä tuntuu.
VastaaPoistaKeskenjättämisprosentti minulla on kyllä todella pieni, mutta tässä oli kaksi kirjailijaa, joiden aikaisempien töiden pohjalta odotin jotain muuta kuin mitä sitten tarjolla oli. Pettymys on silloin suurempi kuin jos lukisi täysin outoa kirjailijaa, jolle antaa enemmän anteeksi ja saattaa jopa lukea kirjan uteliaisuudesta loppuun, vaikkei niin kauheasti nappaakaan. Minäkin luen yleensä sen satakunta sivua joka tapauksessa, siinä määrässä on jo ehtinyt hyvin nähdä, mitä kirja sisältää.
VastaaPoistaPaavilaiselta olen kuunnellut yhden, nimeltään Sinulle luotu. En olisi jaksanut kyllä sitä lukea itse! Oikeuden jalopeurankin kuuntelin, vaikka en ollut kovin ihastunut Henkivartijaankaan. Äänikirjoina näemmä huonommatkin vielä saavat tilaisuuden ;)
VastaaPoistaKas vain, äänikirjalla on siis pienempi kynnys kuin luettavalla. Itse koen hankalaksi löytää tilaisuutta kuuntelemiseen, niteen kanssa on helpompaa.
VastaaPoistaHassua. Minä taas en nykyisin halua jättää enää mitään kirjaa kesken, sillä kunnioitan kirjailijoiden työtä niin paljon.
VastaaPoistaLöysin tänne blogiin sattumalta, kun olin juuri lukenut mainitsemasi Paavilaisen kirjan.
Löysin Kummitädistä seuraavan kohdan: "Mitä sinä siinä kirjoitat?" "Päivitän blogiani." "Mitä sinä siellä sanot?" "Otan kantaa erilaisiin asioihin, päätöksentekoon. Kerron mielipiteitäni, kerron, missä olen ollut puhumassa, mitä uutuuksia kannattaisi kokeilla. Joskus kirjoittelen arvioita, millaisen kirjan olen lukenut tai mitä nähnyt teatterissa." "Kuka niistä on kiinnostunut? Ymmärrätkö sinä niistä mitään?" "Välillä siellä joku anonyymi kommentoi. Ja yhtä paljon ymmärrän kuin kuka tahansa." "Miksi sinä haluat levitellä kaikille niitä, asioitasi?"
Hyviä kysymyksiä!
Aika usein sitä tosiaan miettii sitäkin, miksi hilluu blogeissa:) Kaipa se on omaa laiskuutta...
tervehtii Annuli
Kiitos Annuli, tuo olikin kirjan parhaita kohtia :-) Ajan tasalla Paavilainenkin siis pyrkii olemaan, vaikka hänen sanastonsa on aika lailla vanhahtava - tai mikä olisi oikeampi sana, tuo kuulostaa niin vahvalta. Mutta siis että hän käyttää tyynystä sanaa pielus jne. Olen varmaan iältäni juuri kohderyhmää, mutta silti ei tämä tyyli napannut.
VastaaPoista