Oton elämä

Otto hämmensi alussa: hän on vanheneva kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti politiikassa, harrastaa jazzin soittoa ja on ollut sydänleikkauksessa. Kertooko kirjailija itsestään? Miksi nimi on muutettu?

Vaikka yhtäläisyyksiä on paljon, on kuulemma erojakin. Kaikki Otolle tapahtunut ei ole tapahtunut Claesille, mutta ehkä jollekulle. Otto on myös vanhempi, elämän loppuminen on koko ajan lähellä ja jopa todellista, ajatus harhailee ehkä nuorempaa versiotaan enemmän.

Mutta viisas mies Ottokin on, hänen ajatuksiaan on nautinto lukea. Hän muistelee tapahtumia matkansa varrelta ja kertoo mielessään vapaalla assosiaatiolla havaintojaan arkielämästä, puoluepolitiikasta, naisista, kielestä… Esimerkkejä:
”Hyvän kritiikin, niin kuin ylipäätään hyvän elämän edellytys on, että uskaltaa tunnustaa, että on tylsää.”

”Kun usein käytetty kuva lopulta tuomitaan kauhtuneeksi metaforaksi, se merkitsee, että sen sovinnaisuus ei ole enää häiritsevä. Siitä tulee yksinkertaisesti käyttökelpoinen, yksi kielen nimettömistä työkaluista. Se on poistunut fantasian katoavasta maailmasta ja liitetty sanojen veljeskuntaan.”

Ja kielen työkalut Andersson totisesti tuntee. Taitava kirjoittaja saa Oton eläväksi, pieniä piirtoja myöten. Tarina ei ole sen suurempi tai pienempi kuin yhden ihmisen elämä. Muistuttaa lukijaakin siitä, että se on iso asia, joka koostuu joukosta pieniä asioita - ja miten paljon valinnan varaa meillä on siinä, millaisen kokonaisuudesta teemme, itse kun olemisemme saamme rakentaa.

Andersson ei ole vitsiniekka, mutta hiljaista huumoria hänen teksteissään usein on, tässäkin. Oton mietteet ja edesottamukset saattavat huvittaa lukijaa, vaikka aika vakavahenkisiä aiheita tässä käsitellään, lähestyvää kuolemaa myöten. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin inhimillisyys - Otto ei yritäkään esittää täydellistä - ja lämpö sekä elämänviisaus. Ja se erinomaisen kaunis ja selkeä teksti.

Claes Andersson: Oton elämä. WSOY 2011.