Tässä kirjassa on ongelmia. Mehiläisenkasvattajalla on ongelmia, kun pesät autioituvat ja poikakin kuolee. Maailmalla on ongelmia, kun mehiläisten pölytyksen puuttumisen myötä kasvit alkavat hävitä. Tarinalle on ongelmallista olla uskottava ja vetävä alusta loppuun. Lukijalla on ongelmia, kun ei tiedä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.
Pääjuoni on siis mehiläisten katoamisen aiheuttamat muutokset elinympäristössämme. Lukijaa herätellään julmasti ajattelemaan tekojensa seurauksia ja sitä, mihin tehotuotanto ja lajien katoaminen johtaa.
Sinisalo on taitava kirjoittaja, joka saa draaman tunnun pysymään yllä melko hyvin, vaikka osittain kirja on ”eläinten vapautusliikkeen” vetäjän, päähenkilön pojan Eeron, kirjoittamaa blogia, joka on tylsää saarnausta. Tätä osuutta kirjassa on liikaa. On hienoa, että tärkeää aihetta, ihmisen vaikutusta luontoon, tuodaan esiin, kirjailija tietysti kirjansa kautta, mutta. Jos haluaisin lukea eläinten oloista ja julmasta kohtelusta case-esimerkkeineen, en tarttuisi kaunokirjalliseen teokseen, vaan etsisin faktaa verkosta ja tietokirjoista.
Lisäksi kerrotaan paljon mehiläisistä ja niiden tärkeydestä luonnon kiertokululle, jopa niiden yliluonnollisista ominaisuuksista, eikä lukija oikein tässäkään tiedä, milloin on kyse faktasta, milloin fiktiosta. Tämä on karhunpalvelus itse asialle: herää epäily, että myös eläimiä koskevat kohdat ovat keksittyjä. Jos tarkoitus on hätkähdyttää, se ei aivan toimi, sillä kauheimmatkin asiat saa nyt selitettyä itselleen kirjailijan mielikuvituksen lennolla, sehän on vain romaania -tyyppisesti. Vähän kuin katsoisi veristä tappelua televisiosta - ei paljon hetkauta, mutta toista olisi nähdä sellainen omalla kotipihalla.
Risto Isomäki on käyttänyt samaa keinoa: miksataan tosiasioita ja kuvitelmaa, mutta jostain syystä häntä lukiessani tämä ei vaivaa. En osaa selittää, miksi. Ehkä tekniset asiat, joista hän puhuu, ovat joka tapauksessa niin käsittämättömiä, ettei sillä oikeastaan ole väliä, mikä on totta ja mikä ei, kokonaisuus ja lopputulokset ratkaisevat.
Eeron blogin kunniaksi on sanottava, että se on suoraa puhetta ja tosiaan todentuntuinen. Eikä tekstissä ole kaihdettu mitään, ei edes toisin ajattelevien kommentteja, päinvastoin, kaikki mahdolliset vasta-argumentit vedetään esiin kuviteltujen kommentoijien viesteissä, eikä niitä täysin ammuta alas, vaikka Eero moneen vastaakin pikkutarkalla ja ärsyttävän tietäväisellä tavallaan. Ehdottomuus koituukin Eeron kohtaloksi.
Enkelten verta latoo lukijan eteen niin paljon yksityiskohtaista infoa, että tarina jää toissijaiseksi, ehkä tarkoituksella, mutta lukijaystävällinen ratkaisu ei ole. Kun tarinaan ei voi uppoutua eikä eläytyä, se ei kosketa. ”Toisella puolella” vieraileva mehiläistenhoitaja jää vaisunpuoleiseksi kaveriksi. Kuten sanottu, Sinisalo on taitava tekijä, jota ihailen paljon ja tässäkin kirjassa on paljon hienoja elementtejä: tärkeä aihe, tehoava kauhunsekainen ja mystinen tunnelma, kiehtova kurkistus tulevaisuuteen, huolellinen taustatyö… Silti veikkaan, että moni jättää kirjan kesken tai ainakin siitä jää outo jälkimaku, kuten minulle jäi.
Morrelle ainakin kirja oli pettymys. Mutta Jenni tykkäsi. Ja muitakin löytyy.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti