”Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle! Neuvostoliitto ei kuole koskaan!”
Näin lausuu mies votkaryyppyä kaataessaan hytissä nro 6, jossa hänen lisäkseen matkustaa nuori nainen. Hyttikumppaniaan he eivät ole saaneet valita itse.
Mies on duunari, raaka ja karkea, mutta juttua hänellä riittää, venäläiseen tapaan. Maailmankuva avautuu juttujen myötä. Hän arvostaa perinteitä: nainen on panopuu, synnyttäjä, kotiapulainen. Miehen on saatava votkansa, vapautensa liikkua kun mieli tekee, matkustaa työn perässä ja huvitella.
Nainen on nuori suomalainen, joka opiskelee Moskovan yliopistossa. Hän hieman pelkää miestä, mutta osaa ottaa tilansa. Matka on hänelle toteutunut unelma, vaikka asiat muuttuivatkin siitä, kun reissua ideoitiin yhdessä poikaystävän kanssa. Nyt poikaystävää ei näy.
”Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään!”
Maailmankuvat ovat erilaiset, mutta toimeen tullaan, kun on pakko. Tyttö matkustaa ajatuksissaan ja haaveissaan ikään kuin unessa, mies votkahöyryissä. Näillä keinoin kestetään sosialismin realismi.
Rosa Liksom on taitava kuvailija. Junan unettavan, jatkuvan kolkkeen kuulee, hajut haistaa: mätä kala, vedetön vessa, valkosipulihengitys. Ruoka on juuri sellaista kuin neuvostoliittolainen ruoka kuvitelmissa on, ja sitä vähääkin on vaikea saada.
”Kärsimyksessä maistuu elämä, luojan kiitos. Puute ja tyhjyys on hyväksi. Sosialismi tappaa ruumiin, kapitalismi hengen.”
Venäläisyys on osoittautunut sosialismia pysyvämmäksi, ja sitäkin saamme tuhdin annoksen tarinan myötä: nukkumaan ehtii haudassa, aina on aikaa kertoa tarinoita, juoda teetä ja votkaa, syödä mustaa leipää ja suolakurkkuja.
Matka Moskovasta Mongoliaan on pitkä. Kirjakin tuntui pidemmältä kuin se oikeasti on. Henkilöt ovat ärsyttäviä, heihin on vaikea kiintyä tai samaistua. Miehen sovinismi ja tytön untelo haahuilevuus saavat kiukustumaan. Silti tytön puolesta ei tarvitse olla huolissaan; hän kyllä löytää tulevaisuutensa, uskon. Ja mies on jo sen löytänyt, elämäntehtävänsä.
Kirjassa on liikaa luetteloita ja liikaa kuvailua: kuvataan esineitä, maisemaa, taivaan värejä ja ikkunasta näkyviä puita niin paljon, että sekin alkoi ärsyttää, vaikka ymmärrän tehokeinon tunnelman luomisen kannalta tarpeelliseksi. Jossain määrin.
Myöskään en viehäty itäisestä kulttuurista enkä Neuvostoliitosta, johon itsekin tein nuorena matkan. Siitä on nyt hyötyä, tunnistan tarinassa asioita, joita voisi muuten pitää keksityiksi liian hulluina, liian mielikuvituksellisina. Mutta läheistä historiaa ovat niin helmitaulut kuin kauppojen tyhjät vitriinit. Ja ne hajut. Köyhää, karua, ankeaa.
En haltioitunut kirjasta, en sen maailmankuvasta enkä tyylistä. En henkilöistä enkä ympäristöstä, jossa liikutaan. Mutta kiitän kirjoittajan persoonallista otetta, heittäytymistä ja tunnelman luomiskykyä. Ja kunnioitan sitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja kirjan kautta avaa sitä muillekin.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti