Siipienkantamat

Mahtavaa tehdä Jussi Valtosen kaltaisia löytöjä. Kirjailijanimi ei ollut minulle tuttu, ennen kuin blogeista sen nappasin. Olen aivan myyty: näin terävää, todellista ja jatkuvasti yllättävää tarinaa tapaa harvoin.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Juhanista, äidinkielen opesta, joka rakastuu oppilaaseensa. Juhanilla on taipumusta vaipua synkkyyteen ja yksinäisen, paljon (liikaa) ajattelevan ihmisen tavoin käpertyä omaan maailmaansa. Takana on avioero, vanhasta koirastakin on luovuttava, eivätkä ihmissuhteet ota onnistuakseen. Fiksuna kaverina hän kyllä tajuaa, mikä olisi hyväksi, ja yrittää tehdä asioita ”oikein”. Suhde alaikäiseen oppilaaseen ei tietenkään sitä olisi, siksi ihastuminen on ongelma.

”Yksinäisyyteen auttaa se että tapaa muita ihmisiä.” Näin neuvoo lääkäri, jolle Juhani menee, kun rintaa puristaa. Ja tekee työtä käskettyä. Mutta ihan helposti asiat eivät suju. Mielialalääkettä tarjoillaan, kun ruoka ei maistu. Pitäisi kuulemma etsiä tilaisuuksia tavata ”luontevasti” (eli Juhanin käännöksenä ”vaikuttamatta säälittävältä”) uusia ihmisiä.

Hän yrittää minglata ja joutuu juhliin, jossa osallistujat ovat häntä nuorempia: ”Tuon minäkin muistan: kaikki on vasta alkamassa, mitään ovia ei ole peruuttamattomasti suljettu. Elämä on muka vielä edessä, tavallaan onkin. Naisten puhuvat lapsistaan, syntymättömistä ja jo lattialla mönkivistä, miehet projekteistaan, vasta käynnistetyistä ja vielä toteutumattomista. Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään.”

Synkkää ja kyynistä? Kieltämättä uhkan tuntu leijuu ilmassa, mutta Juhanin asenne on uskottava. Tarinan myötä selviää menneisyys, avioliiton kariutumisen kuviot. Juhani taitaa myös ironian, joten lukija saa välillä hymähdelläkin.

Kirja ei ole huima sukellus toisiin aikoihin tai maailmoihin eikä se aiheuta taiteellista tai henkistä järistystä kuten vaikka Kallorumpu. Tämä on arkisempi tapaus, mutta teki suuren vaikutuksen. Valtonen ei tarjoile itsestäänselvyyksiä, vaan vähän väliä yllättää lukijan. Hän kirjoittaa napakasti, miehekkään määrätietoisesti, sameita kohtia ei jää.

Tapahtumien ajankohta näkyy Juhanin arjessa, kun keskustellaan mm. Saksasta tuotavista autoista ja tv-ohjelmasta, jossa homot arvioivat heteromiesten ulkonäköä. Silti perustarina tuntuu kestävältä, jopa ajattomalta. Päähenkilön ammatin vuoksi kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat paljon esillä. Lukijana kutkuttivat viittaukset kirjoihin, joista osa mainitaan nimeltä, osa ei, ja niitä tietysti on pakko alkaa arvailla mielessään.

Kertaakaan mielessä ei käynyt, etteikö Juhani olisi todellinen ihminen, vaan hänen mukanaan eli alusta loppuun.

Kiitos Annille jonka blogista tämän ensimmäisen bongasin, ja kun Jori muistutti asiasta, hain kirjan saman tien kirjastosta.

Jussi Valtonen: Siipienkantamat. Tammi 2007.