Mari Saat kirjoittaa raikkaasti aiheesta, joka ensi kuulemalta tuntuu tunkkaiselta: Tallinnan ankeassa betonilähiössä asuu yksinhuoltajaäiti, Natalja, joka joutuu myymään itseään maksaakseen tyttärensä Sofian hammashoidot.
Ei, itse tarina ei ole ankea, vaan valoisa, kaikesta huolimatta. Teini-ikäinen Sofia ei tietenkään tiedä äidin oikeaa ammattia, mutta panee merkille muutoksen tämän mielialassa tehtaalta saatujen potkujen ja uuden työn aloittamisen jälkeen. Sofia pyrkii auttamaan raha-asioissa lukemalla ystävättärensä isoäidille ääneen – ystävätär maksaa siitä hyvästä, ettei hänen itse tarvitse. Rahan valta ja yhteiskunnan eriarvoisuus näkyy hyvin ystävättärien rahankäytössä: toisella on hädin tuskin ruokaa, toinen taas ostelee huvikseen kaikenlaista. Raha ja ostaminen tai ostettavana oleminen ovatkin kirjan yksi pääteema.
Suomalaistyyppisestä vauraudesta he kaikki silti vain uneksivat. Natalja miettii, että suomalainen mies kumppanina voisi päästä vaikka ulkomaille! Lämpimiä tunteita on kuitenkin ilmassa lähempänäkin.
Kiinnostavaa oli huomata, miten venäläiset ja virolaiset pitävät keskenään tarkan eron, eikä toisen leirin kanssa liiallista kanssakäymistä ohkaista. Sofian mielestä ”virolaiset ovat jyrkempiä ja yksioikoisempia, kuin täsmällisiä pisteitä, kun taas venäläiset ovat vuolaampia, sumeampia…” (Suomalaiset olisivat varmaan enemmän tuota virolaistyyppiä, ainakin omasta mielestään. En kerro, mitä meistä Sofia arveli.) Sofia itse on virolainen, mutta hänen äitinsä on venäläinen, eikä Sofia sitä edes halua kaikille kertoa.
Sofia on fiksu tyttö, joka osaa toimia, kun on sen aika, ja pärjää varmasti maailmassa senkin jälkeen, kun kirjan kertoma lyhyt jakso heidän elämästään päättyy. Natalja on se ”sumeampi”, tunteikkaampi osapuoli, jolla on omat selviytymiskeinonsa. Äidin ja tyttären lisäksi kirjassa on hyvin vähän henkilöitä.
Tarina on keveä kosketus virolaisuuteen tänään ja nopea tutustuminen tähän pieneen perheeseen, jota teksti tarkastelee lämmöllä ja tarkasti, mutta ei mene liian lähelle. Mukavasti yllätyksellinen pieni tarina, joka kuplii hetken ja jättää miellyttävän mutta ei voimakkaan jälkimaun.
Ja kuten aina, katselin muiden arviota omani kirjoitettuani. Yllättävän paljon tätä olikin luettu: ensin löytyi Noora, sitten Jori ja Hanna.
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja. WSOY 2011. Suomentanut Tuula Friman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti