Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.
Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.
Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.
Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.
Minä toivon, että saan vihdoin tänä vuonna sekä luettua Pitkän päivän illan että tutustuttua Oatesiin. Loma, jolla ehtii lukea paljon, on kyllä parasta!
VastaaPoistaLukuloma on ihan luksusta! Ylettömyyksien harrastaminen myös nukkumisessa ja hyvinsyömisessä tekevät terää. Oates on hieman ahdistava, en ole täysin varaukseton fani. Ehkä se sopisi synkempiin hetkiin kuin aurinkolomaan, toisaalta, silloin ei ehkä toivo lisää kurjuutta. Pitkän päivän ilta on silkkaa nautintoa missä tilanteessa tahansa, joten kannustan tarttumaan.
VastaaPoista