Makinen tapa rinnastaa kaunista kieltä, kauniita, koristeellisia lauseita ja ihanteita rankkoihin olosuhteisiin on tunnistettava. Neuvostoliittolainen yhteiskuntajärjestys näyttää nurjat puolensa kirjan päähenkilölle, joka kuitenkin etsii ja löytää myös hyvyyttä ja kauneutta muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Neuvostoliitossa.
Kertoja kuvaa hetkiä ja niitä henkilöitä, jotka ovat herättäneet hänessä rakkauden tuntoja tai viitteitä rakkaudesta jossain, jollekin, johonkin. Nuorena haaveilijana hän uskoi, että jonkinlainen oppijärjestelmä on ihmiselle hyväksi ja yhteiskunta kehittyy paremmaksi. Pikku hiljaa ajattelu laajeni, kun kokemusta karttui ja matkalle sattui ihmisiä, jotka tarjosivat aavistuksia jostain suuremmasta ja pysyvästä hyvästä kuin minkä politiikka tai valtio voi tarjota. Kuten ystävältään Vikalta:”Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta --- Ihmisille pitäisi kylläkin selittää, että ainoa tosi oppijärjestelmä on aivan yksinkertainen. Se perustuu siihen… että rakastetaan toisiamme.”
Pelkkää hempeilyä ja pinkkiä pilveilyä kirja ei silti ole, vaan myös rankkaa yhteiskuntakritiikkiä, välillä yllättävänkin suoraa.
"Neuvostoliiton pyrkimystä jättiläissaavutuksiin, sen tavoitetta muuttaa todellisuuden jokainen yksityiskohta propagandaksi saattoi tietenkin pilkata. Ja sen vääjäämätöntä liukumista kohti mielettömyyksiä, mikä on tyypillistä kaikille totalitaarisille järjestelmille, jotka kärsivät seniileistä johtajista.”
Kuitenkin hän tyylilleen uskollisena löysi järjestelmästä myös hyvää, kuten sen, että orpolapsetkin saivat ruokaa ja koulutuksen. Yksi kirjan tärkeä hahmo on Dmitri Ress, toisinajattelija, jonka kohtaloa kertoja kuvaa. Ress oli aatteidensa takia usein vankilassa ja lopulta kuoli nuorena turhiin sairauksiin. Hänessä kiteytyy arvokkaiden, ikuisten asioiden taju, jota kertoja ihailee tai ainakin se askarruttaa paljon tämän mieltä: että voi kurjana, yksinäisenä ja köyhänä iloita syttyvästä lampusta talvisena iltana.
Vakava kirja sopii romantikoille, ikuisten asioiden etsijöille, kauniin kielen ystäville, itänaapurista kiinnostuneille. Ei sovi hauskaa hakeville, nopeille silmäilijöille, ripeille realisteille.
Jostain syystä olin unohtanut julkistaa tämän postauksen, jonka tein jo syksyllä: luin kirjaa samaan aikaan kun tuli suru-uutinen hienon suomentajan Annikki Sunin kuolemasta.
Ilselässä hyvää keskustelua. Kolmet pisteet eivät minua haitanneet, tykkään käyttää niitä paljon itsekin... Anna Elina on Makinen ihailija.
Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY Aikamme kertojia, 2012. Suomentanut Annikki Suni.
Makinen kirja on hieno ja ajatteluttava, mutta omaan makuuni ehkä liiankin kaunis. Vaikea selittää, kun toisaalta ihailin kirjaa ja pidin siitä paljon, ja silti en oikein päässyt Makinen kielen yli.
VastaaPoistaHyvin sanottu, "päästä kielen yli": tosiaan, lukiessa kiinnittää kieleen koko ajan huomiota, ehkä sisällön kustannuksella? Onko kieli silloin kohdallaan, jos se nousee ykkösasiaksi, jonka lukija huomaa? Yleensä ilmiön näkee huonoissa kirjoituksissa, harvoin näin päin. Kieli on tässä vähän kuin ylikaunis ja juhlava asu arkipäivänä.
VastaaPoistaHieno kirjoitus hienosta kirjasta! Kiitos tästä! Minua kauneus ei häirinnyt (vrt. Katja). Sattui lukeminen varmaan jotenkin sopivaan saumaan. Ja kuten tuossa mainitsit, ihailen Makinea. Ja ehkä olen vähän myös romantikko, mutta ainakin ikuisten asioiden etsijä ja itänaapurista kiinnostunut kauniin kielen ystävä.
VastaaPoistaKiitos sinulle Anna Elina! Muistinkin sinut jo juttua kirjoittaessani, kiva kun huomasit arvion. Makine on kyllä niin omintakeinen, että häntä on joko ihailtava tai inhottava. On niin monta hänelle tyypillistä asiaa, jotka teksteissä yhdistyvät aivan omanlaisekseen kokonaisuudeksi.
VastaaPoista