Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa puhdas vesi on tarkoin säännelty luonnonvara ja meistä on muistona saastuneiden maiden, kituvan luonnon ja niukkuuden lisäksi vain kaatopaikat valtavine muovikasoineen. Energiaa säännöstellään, viranomaiset ohjaavat tiukasti kansalaistensa tekemisiä, vesirikkomuksista rangaistaan jopa teloituksin.
Noria on teemestarien sukua. Hän asuu jossain pohjoisessa Suomessa, jossa vielä kerrotaan legendaa jäästä, joka joskus peitti ison alan maapallosta, ja jatkaa tinkimättömästi sukunsa perinnettä. Ei mikään hauska tarina, mutta teksti on kaunista ja hiottua. Esikoiskirjan kömpelyyksiä tai hurjia scifi-revittelyjä ei onneksi löydy. Yllättävää on kahvinjanoisten suomalaisten muuttuminen teeseremonioita kunnioittavaksi kansakunnaksi, mutta kuka tietää. Ehkä kahvipensaat katoavat.
Vaikkei olisi fantasian ystävä, tämän voi lukea perushyvänä romaanina äärioloista ja perinteen voimasta. Ja yhtenä vaihtoehtoisena tulevaisuutena, kannanottona luonnon puolesta - karmeat Talvivaara-uutiset ovat tuoneet kirjan mieleen monta kertaa. Sopii kaikenikäisille, vaikka tarjoillaan YA-kategoriaan, ja ehkä nuoret aikuiset otollisimpia lukijoita ovatkin.
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos 2012.
Itärannan esikoiskirja sai tänään Kalevi Jäntin palkinnon. Aiemmin tänä vuonna se voitti Teoksen scifi- ja fantasiakirjapalkinnon, kuten Jenni arviossaan kertoo.
Hitlerin kylkiluu on Pete Suhosen esikoinen, veijariromaani, joka on monin tavoin ajan hermolla. Sauli Niinistö on kirjassa jo presidentti, Katainen pääministeri, ja uusi äärioikeistolainen Hitleriä ihannoiva veljeskunta perustetaan suomalaisuutta ja puhtaan kansan aatetta puolustamaan.
Perustajat Muttilainen, Parviainen ja Hildén uskovat, että Hitlerin kuolemasta ei ole kerrottu totuutta, ja selvittelevät tai paremminkin mutkistavat tätäkin asiaa, monen muun touhuilunsa lomansa. Tavisäijät alkavat rikkoa rajoja, elävät ehkä juuri niin kuin moni mies haaveilisi - yhteiskunnan sääntöjä uhmaten, tasaisesti viinaa ja seksipalveluja nauttien, rohkeasti reissaten ja hyvisi katsomiensa asioiden puolesta rötöstellen, kuten pissimällä ruotsalaisen seurueen veneen polttoainetankkiin. Elämäntapaa ei silti ihannoida, putkeen ei kavereilla todellakaan mene.
Kirja oli luettava, kun siitä paljon puhuttiin ja omalta mukavuusalueelta poikkeamista tuli jo suorastaan haaste. Muutama kohta hymyilytti ja pari nasevaa aforismityyppistä ajatusta huvitti, muuten en saanut tästä hauskuutta tai muutakaan suurta elämystä irti, paitsi kärsimättömyyden loppua kohti, kun juttu tuntui pitkittyvän. Henkilöitä ja tapahtumia oli jo liikaa, ja käänteistä osa meni hoppuillessa ohi. Mutta kirja ei varmasti ole suunnattu tädille, joka ei ole luontaisesti tämän lajityypin ystävä; en saa luettua Tervoja ja Paasilinnatkin ovat jääneet huonolle. Jos näistä pitää, todennäköisesti tämäkin kirja kolahtaa.
Teksti on hyvin tehty ja toimitettu, ja kirja on lajinsa kelpo edustaja. Itse luin reilusti yli puolet sujuvasti, loppu oli suorittamista.
Arvio ja hauskaa keskustelua Booksyn blogissa ja Sallalla, joka mainitsee lajiesimerkkeinä Juha Vuorisen ja Veikko Huovisen.
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY 2012.
Tähdenpeitto on sympaattinen, todentuntuinen ja rankkakin, mutta ei liian inhorealistinen tarina kahdesta lukiolaisesta, Riinasta ja Joonasta. He eivät tunne toisiaan, mutta heillä on paljon yhteistä, jos kohta erojakin. Ehkä sittenkin enemmän eroja. Lukija voi heidän tarinoitaan vertailla ja miettiä, mitä sitten, jos asiat olisivat toisin. Jos Riinalla olisi kotona toisin. Jos Joonalle kävisi toisin. Jos...
Kirja on kuulas kuin kotimainen omena. Nuorten kirja, ja nuoruudesta kauniisti kertova kirja myös meille muille. Lukijalle jää haikea mutta hyvä mieli.
Kirsin kirjanurkassa sanotaan kaikki tärkeä tästä kirjasta.
Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012.
Mainiosti tiivistetty arvio tuosta Kylkiluusta... Heh, niinköhän on, että tosiaan moni mies haaveilisi - apua! No osittain ehkä. Kai.
VastaaPoistaPakko lisätä, että minusta sekä Huovinen että Paasilinna ovat eri luokkaa. Paasilinna kävi mielessä myös äsken lukemani Jukka Parkkisen Vaivautuneen seikkailijan kohdalla, mutta Suhoseen verrattuna Parkkinen on todella viatonta kamaa! Ja Paasilinnalla on äänilajinsa, johon eivät muut veijaristit ole aivan yltäneet.
Tuo Tähdenpeitto on vielä minulla lukemattomien pinossa... mutta arviosi rohkaisemana nostan sen vähän ylemmäs. :-)
Eikös Kylkiluu voisi olla sitä äijä-lit-genreä, jota joku aiemmin peräänkuulutti...no, vastaan itse kaksi sekuntia harkittuani, että ei, tässä on enemmän seikkailua ja sisältöä. Tuo Vaivautunut seikkailija on nimenä mainio, kirjaa en ole lukenut. Tähdenpeitto on symppis, vähän kuin olisi tavannut ikäänsä kipuilevan teinin. Kuten tietysti tapaakin, kirjan kautta. Runolliseksi kirjaa taisi lieve sanoa, nuoruuden herkkyys heijastuu hyvin tekstissä. Emmi Itäranta sai juuri ison kansainvälisen julkaisusopimuksen - muuallakin on huomattu, kuten Kirsi ja muutkin sanoivat, että kirja ei tosiaan ole mitenkään "suomalainen", vaikka Suomessa tapahtuukin. Ihan tässä ylpeänä voi todeta, että meillä tehdään jo paljon hienoja kirjoja maailmanluokankin mittapuulla. F-ehdokkaistakin niitä löytyy useita. Mahtavaa! Ja onnea Itärannalle!
VastaaPoista