Elävää kuvaa

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Mick Jagger



Rolling Stones on ainutlaatuinen ilmiö, jonkakaltaista ei ole eikä tule, ja Mick Jagger sen henkilöitymä. Bändi soittaa ja villitsee faneja jo - uskomatonta kyllä - kuudetta vuosikymmentä. Lähtölaukaus oli 1962 eikä loppua näy, tosin konserttitahti on harventunut ja viime levystäkin on aikaa.

Oikeastaan outoa, ettei Jaggerista ole aiemmin ilmestynyt elämäkertaa. Viime vuonna niitä tuli kaksikin, bändin 50-vuotispäivien kunniaksi. Kumpikaan ei kuitenkaan ole herran itsensä siunaama, vaan tiedot on koottu muista lähteistä. Marc Spitzin versiota sanotaan fanimaisemmaksi, Norman pyrkii olemaan neutraalimpi - en ole lukenut ensin mainittua, joten en osaa verrata. Ainakin Norman on tehnyt kunnioitettavan työn kerätessään kasaan valtavan tietomäärän, mutta koska lähes kaikki on jo jossain kerrottua, ei kirjakaan juuri uutta tuo. Lähinnä se on puuduttava, yli 700-sivuinen listaus tapahtumia Mick Jaggerin lapsuudesta alkaen.

Aivan viime vuosien kuvaus tuntui kiinnostavimmalta, koska asiat ovat uusia; olisi mukava tietää, missä tällä hetkellä mennään ja millaisia mietteitä tai suunnitelmia Jaggerilla on. Perhe- ja bändisuhteet ovat myös muuttuneet viime vuosina; pitkäaikaisen suhteen päättyminen, lasten aikuistuminen ja vanheneminen - Jaggerilla on 7 lasta ja monta lapsenlasta - ja välit muihin Stoneseihin. Keith Richardsin kanssa he ovat tunteneet lapsesta asti ja tuskin pääsevät toisistaan koskaan. He vaikuttavat vanhalta avioparilta jatkuvine riitoineen ja valta- ja ideologiataisteluineen, joten pientä näykkimistä, jota Richards omassa elämäkerrassaankin harrasti, ei osaa ottaa todesta - pari on kuitenkin niin tiivis, että suhde säilynee loppuun asti ja saattaa olla, että herrat varovat itsekin lopullisen pesäeron tekemistä, vaikka mykkäkouluja on pidettykin. Richards ei esimerkiksi voi hyväksyä Jaggerin aatelointia, sitä, että tämä otti arvonimen vastaan joltain niin kammottavalta taholta kuin kuningashuone, tuolta porvarillisuuden ja taantumuksen esikuvalta; Jagger taas itse on aina pyrkinyt sosiaaliseen nousuun ja aineelliseen hyvään. Mutta erot eivät ole estäneet heitä vuosien varrella tekemään musiikkia yhdessä, siihen he löysivät toisistaan täydellisen puoliskon.

Kirja keskittyy bändin tuotannon alkuaikoihin. Oma musiikki kehittyi jo varhain, ja kestosuosion on taannut se, että bändi on osannut aina ottaa aikansa vaikutteet osaksi omaa tyyliään.1960-luvulla ollaan vielä noin sivun 500 paikkeilla, ja 1970-luvusta päästään vasta satakunta sivua myöhemmin. Bändin historiaa on kyllä kirjattu muuallakin, kirjoiksikin asti, joten dramaattisia paljastuksia ei löydy; kotiolot, koulunkäynnit, tyttöystävät ja seksin ja huumeiden sävyttämä kiihkeä rockin nousun aikakausi muuttuvat maailmantähteydeksi. Vaikuttaa siltä, että kaikki, aivan kaikki Jaggerin elämässä, on ollut alisteista musiikille, kuten taiteilijalle sopiikin, mutta myös rocktähteydelle, "Mickinä olemiselle". Eikä näitä kahta enää voi erottaa toisistaan.

Norman vyöryttää kirjaan kaiken; mukaan on ympätty isoja ja pieniä tapahtumia, myös lööppimäisesti revitellen yksityiskohtia, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä aiheeseen tai se on keinotekoinen, tyyliin entinen rakastettu kulki pitkin katua, jolla on sama nimi kuin kirkolla, jossa Jagger meni vaimonsa kanssa naimisiin...

Ihmisenä Jaggeria kirja ei pysty paljon valottamaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Mick ei puhu itse. Hän ei ole koskaan ollut lörpöttelijä tässä mielessä, vaan on jättänyt kommentoinnit kuninkaalliseen tapaan muiden huoleksi. Saa nähdä, tekeekö hän vielä joskus itse muistelmansa - tai teettää ne, mutta omalla äänellään. Raha voisi olla vahva houkutin, mutta vielä enemmän halu jättää vahva muisto jälkipolviin, haluttomuus poistua stagelta. Itse asiassa hän palkkasi haamukirjoittajan jo kerran, 80-luvulla: hän halusi jonkun Granta-kirjallisuuslehden kokoamalta Britannian parhaat kirjailijat -listalla. Tämä mainitaan varmaan siksi, että Norman oli itsekin listalla, jossa olivat myös Salman Rushdie, Julian Barnes, Ian McEwan, Kashuo Ishiguro... Jagger valitsi Adam Mars-Jonesin. Harmi vain, ettei tähdellä ollut antaa kirjoittajalle mitään eväitä; hänellä ei ole arkistoja eikä hänellä riittänyt kiinnostusta käyttää muisteluun aikaa, joten lopputulos jäi köykäisenä julkaisematta.

Hauska yksityiskohta: 1970-luvun alussa media kiusoitteli Jaggeria siitä, voisiko hän enää yli 30-vuotiaana kuvitella esittävänsä Satisfactionin tapaista biisiä - ja kaveri vastaa: "Siinä iässä miehen täytyy tehdä jo muutakin. En vain osaa sanoa, mitä se tule olemaan... mutta ei showbisnestä. En halua olla rock´n roll -laulaja koko ikääni. En kestäisi, jos minusta tulisi Elvis Presley, ja laulaisin Las Vegasissa samalla kun kaikki nuo kotirouvat ja vanhat naiset rynnisivät saliin käsilaukkuineen."

Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos se olisi käsitellyt menneisyyttä tiiviimmin ja jäntevämmin; olisin jättänyt pois yksityiskohtia ja pieniä yhdentekeviltä tuntuvia sattumuksia, korostanut musiikillisia saavutuksia, ehkä jopa muuttanut kronologista rakennetta. Siksikin, että Jagger itse ei halua elää menneessä, mistä kertoo paitsi muistelmien puuttuminen, myös se, ettei hänen tapansa muutenkaan ole kertoilla juttuja menneistä tai viittailla vanhoihin aikoihin. Ehkä hän elää ikuista nuoruusharhaa, mikä tekee hänestä surkean aviomiehen, kuten ex-vaimo kirjassa toteaa, mutta musiikki on pysynyt tuoreena vuosikymmeniä. Ei aina upeana, mutta yksi mestarin merkki on se, että on varaa kokeilla ja tehdä floppejakin.

Tänä vuonna Glimmer Twins, Jagger ja Richards, täyttävät molemmat 70 vuotta. Faneille ja rock-musiikin kiihkeimmille rakastajille kirja on raskas ja vaikeasti ohitettava tietopaketti.

Philip Norman: Mick Jagger. Gummerus 2012.

Kirjasta kertoo Aamulehti




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti