Sputnik - rakastettuni

Murakamin lukemisen jälkeen on aina vähän pöllämystynyt olo, hyvällä tavalla. Tunnelmat ovat niin vahvoja eikä koskaan voi tietää, mitä on tulossa, intensiivisyys pitää otteessaan. Myös Sputnik - rakastettuni vie lukijan kirjailijalle ominaiseen salaperäiseen, unenomaiseen ja pohdiskelevaan
maailmaan.

Peruskuvio on klassinen: yksi rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta. Kertojana on nuori mies, joka jää anonyymiksi etunimen alkukirjainta lukuunottamatta. K rakastaa kirjailijaksi aikovaa Sumirea, jonka kanssa he ovat läheiset. Sumire lumoutuu Miusta, vanhemmasta, naimisissa olevasta naisesta ja löytää seksuaalisuutensa, ja mies saa kuunnella tunteet ja tapahtumat vain ystävänä.

Sitten Sumire katoaa. K yrittää selvittää, mitä tapahtui. Unet, haaveet ja todellisuus sekoittuvat. Lukija viedään alitajunnan maailmoihin, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Kirjan teema on toisen tavoittamisen vaikeus: voiko ihminen koskaan olla täysin yhteydessä toiseen, vai onko perimmäinen olotilamme aina yksinäisyys? Miten pitkälle rakkaus voi ihmisen viedä?

Murakamin kirjat vaikuttavat juuri näin, sitä alkaa pohtia syntyjä syviä. Hänen henkilöidensä keskustelut ovat aina merkityksellisiä, samoin teot. Tosin merkitystä lukija ei aina oivalla, tai ne voi tulkita hyvin monin eri tavoin. Luulen, että tässä on yksi syy Murakamin suureen suosioon. Sopiva mystisyys ja tulkinnanvaraisuus jättävät tilaa lukijan omille mietteille. Ja hänen aiheensa ovat universaaleja, ihmisyyden peruskysymyksiä, kiedottuna länsimaista lukijaa kiehtovaan japanilaiseen ajatteluun.

Kaunis, outo, riemastuttavakin kirja niille, jotka hyväksyvät, että kaikkea ei selitetä eikä kaikkea voi ymmärtää, ja niille, jotka miettivät ihmisenä olemisen rajoja - jälkimmäisen liitän etenkin nuoruuteen. Toistan itseäni, kun harmittelen, ettei Murakamia ollut jo kun olin nuori; olisin varmasti ollut täysin lumoutunut. Mutta pidän nytkin paljon ja arvostan taitavaa kirjoittajaa ja tunnelmantekijää.

"Kenties jossain kaukaisessa paikassa kaikki on jo hiljaa menetetty. Tai ainakin on olemassa hiljainen paikka, johon kaikki voi kadota sulautuen yhdeksi, erottamattomaksi hahmoksi. Ja elämäämme eläessämme me havaitsemme, mitä olemme kadottaneet vetäessämme jokaiseen kiinnittyneistä ohuista langoista."

Murakamia on luettu paljon blogeissa: Luettua, P.S. rakastan kirjoja, Lumiomena, ja näistä löytyy lisää linkkejä.

Haruki Murakami: Sputnik, rakastettuni. Tammi  2004. Suomennos Ilkka Malinen.

Säkenöivät hetket

Kallio vie lukijan pikkukaupunkiin meren rannalle, Suomen etelään, Hankoon. Tarina alkaa vuodesta 1914, jolloin Hanko eli kultakauttaan: siellä oli kuuluisa kylpylä, jossa maan hienosto ja suuri joukko venäläisiä vieraili, ja satama oli vilkas ja tärkeä niin tavaroiden kuin ihmisten kuljettamisessa. Kun lähdettiin Amerikkaan - kuten silloin paljon tehtiin - lähdettiin yleensä Hangon kautta.

Myös Elly Inga-äiteineen tulee kylpylälomalle kotoaan Vihdistä. He eivät ole hienostoa eivätkä edes varakkaita, mutta äidillä oli suojelijoita, jotka auttoivat. Isäänsä Elly ei tunne. Hän tutustuu kylpylässä Peppiin, aatelistyttöön, mutta ystävyys saa ikävän äkkilopun. Kun samaan aikaan Saksa julistaa sodan Venäjälle, alkaa Hangossa kaaos, jossa joutuu Elly eroon äidistään ja tapaa Theon.

Elly aikuistuu, menee naimisiin ja saa lapsia: seuraavaksi tapaamme hänet äitinä neljälle lapselle, joista tarina seuraa rauhallista Harrietia ja tunteikasta Beataa. Sisarusten tapaan he ovat läheisiä, mutta erilaisuus ja oma tie kuitenkin lopulta voittavat ja vievät heitä eroon niin toisistaan kuin äidistäkin.

Katja Kallio on onnistunut tavoittamaan historian lumovoiman ja luomaan hieman salaperäisen ja kiehtovan menneen ajan tunnelman. Hän kuvaa henkilöidensä tuntemuksia ja ajatuksia tarkasti, zoomaa tiettyihin kohtiin, mutta jättää toiset kohdat sumeiksi. Tarina ei selosta henkilöidensä elämää muilta osin kuin ne sattuvat linssiin osumaan. Tarkkailet hetken yhden henkilön kulkua, mutta seuraavassa luvussa hän onkin jo muualla, ehkä kokonaan poissa.

Kirjaa on luettava huolellisesti ja ajatuksella, sitä ei voi silmäillä eikä pikalukea, muuten joutuu kohta palaamaan takaisinpäin, kun kirjailija heittää yllättäen jonkin yksityiskohdan, joka liittyy johonkin aiemmin kerrottuun. Ja tarina on runsas; se tarjoaa ajatuksia ja mielleyhtymiä niin paljon, ettei nopeasti lukemalla ehdi kaikkea omaksua.

Kallio on tarkka ihmisten havainnoija, joka piirtää taitavasti naisten erilaiset luonteet ja tekee heistä uskottavia, joskaan ei ole kovin läheisiä, sillä näkökulmat tosiaan vaihtuvat nopeasti, ja sekä ajallinen että kulttuurinen harppaus on suuri - lukija pidetään taitavasti katsojan penkissä, korrektin välimatkan päässä, mikä sopii kirjan hillittyyn tyyliin. Sukupolviromaaneja riittää, mutta tämä ei ole tavallisin lajinsa edustaja, vaan käsittely on omaäänistä ja viehättävällä tavalla etenevää. Jos Kalliosta on jotenkin kepeä käsitys viihdekirjailijana, tämä työ todistaa, että hän pystyy erinomaisesti tuottamaan myös vakavaa ja vakavasti otettavaa proosaa.

Hangon historiaa ja muutakin faktatietoa tuon ajan elämästä kirja tarjoaa myös paljon; taustatyötä on tehty kunnioitettava määrä. Teki heti mieli lähteä Hangon rannalle upeaa maisemaa katselemaan ja yöpymään jossain sen ihanissa puuhuviloista - vinkkinä, että olen sen tehnytkin ja suosittelen, ihan kuin ulkomailla olisi! Hyviä ravintoloita ja merenrantaa riittää.

Rauhallisen lukemisen ja ihmiskuvauksen ystäville, menneestä lumoutuville, ajattelemista arvostaville.

Muualla: Lumiomena sanoo osuvasti tarinan olevan "sekoitus viihdeproosaa, vakavaa historiallista romaania ja nautittavaa ja fiksua kertomusta," Ilselässä oltiin vähän pettyneitä. Susa ihastui miljööseen ja ilmaisuvoimaiseen tekstiin ja olisi halunnut tietää lisää Ingasta. Samoin minä!

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava 2013.

Top Ten ja Liebster award

Erja heitti minua haasteella, jossa pyydetään listaamaan blogiaikojen kymmenen parasta kirjaa.

Vaikka olen listallut parhaita omalle sivulleenkin, nostan vielä tähän - eivät hyvät kirjat koskaan liikaa saa näkyvyyttä. Helppo homma listata kymmenen, tosin helposti saisi vielä toisetkin kymmenen. Lista olisi joka päivä vähän erilainen, mutta elää silti vähemmän kuin luulin.

Blogiaikojeni, eli vuodesta 2009, vaikuttavimmat lukukokemukset Top Ten siis tässä, satunnaisessa järjestyksessä:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Lisa Genova: Edelleen Alice

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Helmi Kekkonen: Valinta

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha

Huomaatteko listan jujun - tahaton, mutta hauska sattuma: se alkaa ja loppuu Mannerheimiin. Kallorumpu tapahtuu Mannerheimin kotona Kaivopuistossa, ja C.G. vierailee myös Kiinalaisessa puutarhassa.

Liebster award -tunnuksen sain  Tarinauttisen hämärän hetkien Elma Ilonalta ja sen mukana kinkkisiä kysymyksiä, jotka vastauksineen alla.

1. Mainitse kirja, jolla on kamala kansi ja/tai nimi, mutta jota silti rakastit.
  - Kallorumpu oli minusta ensi kuulemalla kammottava sana ja nimi, mutta kirja on upea.

2. Luetko sarjakuvakirjoja? Miksi/ miksi et? Mikä sarjakuva on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen ever? 
  - Luen, vähän. Sarjakuva on hieno muoto välittää tarinoita. Ihailen piirtäjiä, mutta itse en ole kovin visuaalinen ihminen, vaan tekstinrakastaja, joten siksi en usein tartu sarjakuviin. Suurin vaikutus ever? Teiniaikojeni Suosikin Nyrok City jäi lähtemättömästi mieleen. Mauri Kunnas tuli silloin tutuksi. Olen iloinen uusista, taitavista tekijöistä ja sarjakuvan suosiosta.

3. Mikä biisi kuvaa sinua / fiilistäsi juuri nyt? (Linkitä, jos mahdollista.)
 - J Karjalaisen paluu rock-juurilleen ilahdutti ja kesäkin on tulossa...

4. Minkä kirjan haluaisit omistaa, mutta et vielä omista?
 - Arto Salmisen kootut, sellainen näppärä laatikko.

5. Mainitse klassikko tai muu kuuluisa kirja, joka mielestäsi on yliarvostettu / turhaan kohuttu.
 - Ruusun nimi. En saanut luettua loppuun.

6. Lempikarkkisi? Kuinka usein sillä herkuttelet?
 - En ole karkinsyöjä, minulla on muita paheita, mutta maistoin äskettäin merkkareita pitkästä aikaa, herkkuja ovat vieläkin. Salmiakki ylipäänsä. (Suklaahan ei ole karkki vaan lääke.)

7. Ketä naispuolista muusikkoa ihailet? Miksi?
  - Monia. Suomalaisista Maaritia hellittämättömän oman linjan ja taidon takia, Maija Vilkkumaata uskomattoman lahjakkuuden vuoksi. Erja Lyytinen, Jenni Vartiainen, Haloo Helsingin Elli, Rajattoman laulajat...

8. Lastenkirjaklassikko, joka sinulla on lukematta vielä?
 - Arvaa mitä. En ole lukenut Ronja Ryövärintytärtä.

9. Mikä eläin olisit?
  - Jokin pieni harmaa lintu.

10 Montako kirjaa sinulla on juuri nyt kesken?
  -  Yksi tietokirja, yksi työmatkakirja, kaksi muuta romaania. Ihan normimäärä.

11. Jos saisit kirjakaupan lahjakortin, minkä kirjan ostaisit?
  -  Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina, koska siihen on kirjastossa pitkä jono.  

Kiitos haastajille ja lukijoille!

 

Ommelten välinen aika

Sira on espanjalainen ompelija, jonka elämää kirjaa kuvaa lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Hän ponnistaa vaatimattomasta yksinhuoltajaäidin kodista taidoillaan ja kauneudellaan menestykseen ja seurapiireihin. Kirjassa on paljon kunnon lukuromaanin ominaisuuksia: sädehtivä sankaritar, roistomaisia miehiä ja sankareita, juonittelua, romansseja, historiaa ja poliittisia kiemuroita. Ja riittävästi sivuja, tiiliskivimäisyys kuuluu minusta ilman muuta lukuromaaniin.

Tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja Marokkoon, jonne Sira rakkauden myötä muuttaa. Ajankohta on Francon aikojen alkupuolta. Politiikka luo jännittävät puitteet Siran tarinalle, ja hän sotkeutuu itsekin mukaan moneen seikkailuun kiihkeässä ilmapiirissä.

Tätä on hyvä lukea unikirjana tai lomalla: vauhdikkaita tapahtumia riittää täydet 600 sivua, joten siihen voi uppoutua rauhassa, ja Siran mukana on turvallista seikkailla. Käänteet ovat sen verran mielikuvituksellisia (aioin ensin sanoa epäuskottavia), ettei jännitys kasva liian suureksi. Sira on erittäin tietoinen älystään ja ulkonäöstään, joten itsetunnon puute ei ainakaan vaivaa. Koulua käymätön tyttö kohoaa huippumuodin tekijäksi, merkittäväksi bisnesnaiseksi ja huipputason poliittiseksi toimijaksi yllättävän helposti.

Mutta ei tässä realismia haetakaan, paitsi poliittisen tilanteen osalta. Vakoojat ja vallanpitäjät ovat olleet todellisuutta, ja jos tuon ajan ja paikan historia kiinnostaa, kirja on varmasti antoisa. Itse en siitä osuudesta niin innostunut, joten politiikkaa oli minusta selitetetty turhankin tarkasti. Ymmärrän hyvin, että espanjalaiset ovat ottaneet kirjan omakseen, onhan se heidän lähihistoriaansa. Minua hieman häiritsivät pitkät monologit, joihin henkilöt puhkesivat tuon tuostakin; näitä kirjailija käytti kertomaan faktoja, mutta eivät ne luontevaa puhetta ole. Esimerkiksi poliisiviranomainen piti politiikkaluentoja Siralle, joka oli kuitenkin poliisin näkökulmasta vain yksi vähäpätöinen rikkeitä tehnyt maahanmuuttaja - maassa kuohui, joten olisi luullut tekemistä riittävän muuallakin.

Vaikuttavimpien lukuromaanien listalle en tätä kirjaa nostaisi, mutta kaikesta huolimatta luin kirjan uteliaana loppuun, joten teksti vetää ja Siran kohtalo pitää uteliaisuutta yllä, vaikken eläytynyt siihen samoin kuin vaikka Sarah Watersin sankarittariin. Henkilöitä oli riittävästi, muttei liikaa, joten kuvio pysyi kiinnostavana, selkeänä ja nopealukuisena. Tv-sarja-ainesta tosiaan, kuten Norkku sanoo ja epäilee Siran hahmon esikuvaksi Coco Chanelia.

María Dueñas: Ommelten välinen aika. Suomentanut Sari Selander. WSOY 2013.
Kustantajan lähettämä lukukappale.

Ihana maa

Judith on uskovaisen isän ainoa lapsi, jonka äiti on kuollut. Isä ja tytär asuvat kahdestaan talossaan: arkeen kuuluvat uskonnolliset kokoukset, isän töissäkäynti tehtaalla ja Judithin koulunkäynti.

Hän on hyvin yksinäinen ja eristäytynyt - tosin hän ei oivalla sitä itse, koska ei muusta tiedä - joka uskontonsa takia eroaa luokkatovereistaan. Joten tietysti häntä kiusataan, koska hän on erilainen.

Tytöllä on oma maailmansa, kirjaimellisesti. Hän on rakentanut huoneeseensa roskista - tyhjistä keksipurkeista, kankaanpaloista, karkkipapereista - Ihanan maan, täydellisen maailman, jossa on järviä ja taloja, vuoria ja maatiloja, laivoja ja ihmisiä. Hän on maailmansa jumala, ja pakenee pelottavaan leikkiinsä yhä useammin, kun kiusaaminen yltyy. Sitä edistää opettajan vaihdos; uusi opettaja yrittää saada yhteyden Judithiin, jolla hän vaistoaa olevan ongelmia, ja laittaa kuriin pahimman kiusaajan, mistä seuraa tytölle vain lisää vaikeuksia. Tehtaan lakko ja isän rikkorius saa aikaan pienelle perheelle hankaluuksia myös aikuisten kanssa.

Tapahtumat etenevät ikävään suuntaan. Ihanassa maassa ja oikeassa elämässä ne alkavat kammottavasti muistuttaa toisiaan. Isä ei huomaa tyttären hätää, eikä kukaan muukaan. Judith ja isä ovat niin erillään muista, ettei kukaan täysin näe tilannetta; isä ei voi hyvin henkisesti, ja tyttö saa pärjätä yksikseen. Se on hänelle liian suuri vastuu kannettavaksi - lisänä vielä huoli isästä. Judith elää yhä enemmän oman päänsä sisällä, jossa häntä ohjaa Jumala.

"Minulla ei ollut montakaan ihmistä jolle puhua - paitsi isä - joten aloin puhua Jumalalle. Ajattelin asina että on pelkkä ajan kysymys, milloin hän vastaa minulle. Suhtauduin siihen kaukopuheluna. Linja oli huono ja langoilla istui lintuja; sää oli kehno, joten en saanut selvää mitä henkilö toisessa päässä sanoi. Mutten koskaan epäillyt sitä, että lopulta kuulisin hänet. Sitten eräänä päivänä linnut lensivät pois, sade väistyi ja minä kuulin."

Kiusaaminen laajenee jo isän ja tyttären kotiinkin. Mutta on jotain vielä pahempaa kuin fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen. Judith epäilee, että isällä on Masennus. Ja se on syntiä heidän ajattelunsa mukaan. Sillä se merkitsee toivon menettämistä Jumalan suhteen.

"Päättelin siis, että oviin koputtelu ja rikkinäiset ikkunat ja pään työntäminen vessanpönttöön ja tulipalot ja jopa hakatuksi tuleminen eivät olleet mitään verrattuna tähän, sillä mitä tahansa tämä oli, sitä ei voinut nähdä eikä sitä voinut saada kiinni eikä sitä voinut paikata. Sitä ei voinut korjata niin kuin ovea tai silmää tai hammasta tai taloa."

Tilanne kärjistyy ja käy suorastaan hengenvaaralliseksi. Tarinan loppu on sietämättömän jännittävä. Kirjailija on sanonut tarinaa omaelämäkerralliseksi: ainakin se on hyvin todentuntuinen ja koskettava. Ja hyvin ahdistava. Tätä ei kannata lukea iltaisin unikirjana.

Lapsen ajatukset ovat riipivän loogisia ja uskottavia. Ne jopa toivat mieleen omasta lapsuudestani leikkien rakentelun; miten täysillä siinä elikään mukana ja pystyi näkemään aarteena vaikka kiven. Koulukiusaaminen on ajankohtainen asia, ja Judithin selviytymiskeinot ovat sydäntäsärkeviä. Vahva tarina, joka ei mielestäni kuitenkaan osoittele ja syyttele sen enempää uskonlahkoja kuin koululaitostakaan, vaikka molempien vaikutusta lapseen tietysti käsitellään, vaan lähinnä osoittaa ihmisen erehtyväisyyden ja tuen tarpeen, oli kyseessä sitten lapsi tai aikuinen.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Kirjainten virrassa, Lukutuulia ja Luetut, lukemattomat, josta löytyy lisää linkkejä - tätä onkin luettu blogeissa paljon! Onnistuin välttelemään kuvaukset niin, etten tiennyt jutun kertovan kiusatusta lapsesta, siksi vähän säikähdin alkua - pelkään onnettomia lapsikuvauksia, näen niistä herkästi painajaisia. Mutta pakko se oli lukea, kun olin aloittanut, eikä kirja mässäile pahuuksilla, vaikka onkin erittäin rankan lapsuuden kuvaus.

Grace McCleen: Ihana maa. Otava 2013. Suomentanut Marianna Kurtto.

Mistä kevät alkaa

Otsikko on suorastaan tuskastuttavan ajankohtainen kysymys juuri nyt, joten se houkutteli lukemaan. Samoin kuin tieto siitä, että Annamari Marttiselta on ilmestynyt monta lukematonta, tänäkin vuonna uusi kirja, jota en ole vielä saanut käsiini - hyvä aika muistutella mieleen kirjailija, jonka työstä on jäänyt myönteinen mielikuva, vaikkei lähtemätön muisto. Ainakin Kuun huoneessa muistan lukeneeni.

Mistä kevät alkaa on sitä parempi kirja. Päähenkilö on viittäkymppiä lähestyvä Leila, joka elää sitä elämänvaihetta, jossa roolit muuttuvat ja rutiinit järkkyvät: vanhemmat muuttuvat hoidettaviksi, lapsi aikuistuu ja oma ikääntyminen osoittaa ikävät merkkinsä. Leilan äiti Helena sairastuu kammottuun Alzheimeiriin, tytär Kia kirjoittaa ylioppilaaksi, alkaa seurustella ja suunnittelee muuttoa kotoa.

Leila ottaa näistä asioista suuret paineet: minua ärsytti alkuun hänen kitinänsä. Mitä valitat, nainen, normaaliin elämänmenoon kuuluvia vaiheita, kun sinulla on kaikki hyvin: rakastavat aviomies ja tytär, terveyttä, ystäviä, työpaikka ja materiaalisella puolellakin asiat kunnossa, talot ja kesämökit. Mutta pikku hiljaa lämpenin ja aloin tuntea myötätuntoa Leilan suurta tuskaisuutta kohtaan - hän on niin todellinen, vaikka vähän höpsö eikä millään haluaisi päästää irti entisestä. Hän on luonut kodin, perheen ja kuvan itsestään siinä, ja on vaikeaa ja pelottavaa joutua muutosten eteen. Muutosten, joita itse ei saa valita.

Leila on ikäpolvea, joka on tottunut tekemään, suorittamaan, hoitamaan asiat kuten kuuluu. Mutta entä, kun tulee tilanne, jossa oma tekeminen ei riitä tai ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta tekisi "oikein"? Itsensä pitää asettaa uuteen valoon niin vaimona, äitinä kuin tyttärenäkin. Ja olisi hyväksyttävä monenlaista, kuten se, että seuraava sukupolvi toimii eri tavoin. Mietittävää ja sulateltavaa riittää. Äiti viedään hoitokotiiin, tytär saa ylioppilasjuhlat ja poikaystävän, Leila järjestelee ajatuksiaan uuteen uskoon.

Tuntuu hassulta sanoa, että Marttinen kuvaa arkea, kun juuri edellisessä väitin Anne Tylerin tekevän niin: eivät nämä sentään ole ihan verrattavissa - no, Tyler kirjoittaa tietysti amerikanarkea ja Marttinen suomiarkea. Arkiarkea. Tunnemyrskyt Leilan sisällä ovat tarinan suurimmat myrskyt, vaikka joitakin hölmöjä tekoja ja perheriitoja niistä aiheutuukin.

Helenaa Marttinen kuvaa sydämeenkäyvästi: juuri tuolta voi kuvitella muistisairaasta tuntuvan. Hirvittäviä pelkoja, outoja mielleyhtymiä, ohivälähtäviä selkeitä hetkiä. Hoitajat puhuvat lapsikieltä, suuhun tungetaan ruokaa vaikkei ole nälkä, omat tavarat pidetään lukkojen takana. On joko raivottava tai annettava periksi. Lohdullista oli se, että omat verhot hoitokodin huoneessa saivat Helenan nukahtamaan, hän tunsi olevansa kotona.

Tärkeitä aiheita, ja Marttinen kirjoittaa sutjakasti, joskin turhan tarkasti - pitkästi - välillä. Pidin tavasta yhdistää aikatasoja limittäin, muistoja nykyisyyteen, näin juuri ihmisen ajatuskin kulkee. Kun näet tutun nuoren ihmisen, voit nähdä hänessä samalla kaikenikäiset lapset, joita hän on ollut. Tai uuden talon lisäksi myös sen paikalla olleen entisen.

Muualla: Järjellä ja tunteella,  Lumiomena, Leena Lumi.

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa. Tammi 2005.

Jää hyvästi

Anne Tyler ei petä, vaan ylittää odotukset. Olen aina pitänyt kovasti hänen kirjoistaan, mutta edelliset, Nooan kompassi ja Amerikan lapset, jäivät minulle aiempia vieraammiksi: vaikka luin kirjat innolla, en oikein pystynyt eläytymään niiden henkilöihin, tyylilajikin oli totuttua vakavahenkisempi. Mutta Jää hyvästi tuntuu jälleen tutummalta Tylerilta, joka onnistuu koskettamaan pienin, arkisin asioin ja lämpimällä huumorilla.

35-vuotias, lapseton Aaron jää leskeksi yllättäen. Hän kaipaa vaimoaan Dorothya suunnattomasti, ja suru on musertava. Eikä liene spoilausta, jos kerron saman minkä takakansi: hän tapaa vaimoaan vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Surutyöstä siis on kyse. Tarina ei ole mitenkään mystinen - no, tämän yhden asian osalta tietysti hieman - eikä saa muita metafyysisiä tai hengellisiä sävyjä, vaan Tylerin tapaan kuvaa tarkoin erään vaiheen erään ihmisen, tässä Aaronin, arkielämästä. Aaron ei ole hullu, ei tunteiluun taipuvainen eikä menneessä eläjä, vaan enemmänkin "jatketaanpa eteenpäin" -tyyppiä, kuten hän itse sanoo.

Ilmestyypä Dorothy sitten oikeasti tai miehensä mielessä, Aaronin suru on todellista ja se liikuttaa, samoin hänen lähipiirinsä ponnistelut miestä auttaakseen. Kaikki tuntuvat hyvin inhimillisiltä ja eläviltä - ja fiksuilta. Ehkä kirjoissa ihmisten pitää mielellään olla hieman fiksumpia kuin elävässä elämässä normisti ollaan, vähän kuin lehtien kansissa täytyy aina olla vähän normaalia paremman näköisiä ihmisiä, jotta heihin haluaa samaistua?

Tyler ei sorru hempeilyyn, eikä kirja synkästä aiheesta huolimatta masenna, vaan mukana on paljon lohtua ja huumoria, jota tuottaa etenkin Aaronin ammatti "Beginners"-tietokirjasarjan yhtenä toimittajana. Tämäkin on kirjailijalta tuttua: olihan myös Onnellinen matkamies tietokirjasarja. Tyler-bingoon (vertaa Katjan Haahtela-bingo) olisi ammatin lisäksi jo monta palasta koossa: yksinäinen mies, jolla on jokin ruumiinvamma tai muu vaiva, menetys, avioliiton äkillinen päättyminen, vieraantuneet aikuiset lapset, yllättävä ystävyys, perusperheenäidin normista poikkeava tai siihen pyrkivä nainen... Näitä kaikkia on tässäkin kirjassa, aikuisia lapsia lukuunottamatta. Jotenkin mielsin Aaronin paljon vanhemmaksi kuin hän kertoo olevansa; ehkä hänen lievä invaliditeettinsä ja surukokemuksensa vanhensivat häntä, tai ehkä muistelin liikaa Tylerin iäkkäämpiä sankareita.

Suomennos on sujuvasti puhekielinen ja helppolukuinen, muutamaa sanavalintaa jäin pyörittelemään mielessäni ja arvailemaan alkuperäistä tekstiä, mutta en moittivassa mielessä, vaan uteliaisuudesta - hyväksyn kääntäjän valinnat ja tyylin täysin. Kannen kuvavalinta on erikoinen, mutta jipponsa siinäkin.

Kirja on siitä ärsyttävä, että se piti lukea yhtä kyytiä suurinpiirtein saman tien, onneksi sivuja on vain parisataa. Mutta hyvä ja hieman haikea mieli siitä jäi, enemmän itse tarinasta kuin sen lopetuksesta, joka on minusta jotenkin irrallinen, ikään kuin haettiin vähän väkisin jonkinlaista selittävää loppulausetta.

Muualla blogeissa: Luettua ja P.S. Rakastan kirjoja.

Anne Tyler: Jää hyvästi.Otava 2013. Suomennos Jaana Kapari-Jatta.

Bospor Express

Antti Tuuri ei periaatteesta matkusta lentokoneilla, vaan käyttää sanomansa mukaan sivistyneitä matkustusmuotoja, junia ja laivoja. Matkoistaan hän on kirjoittanut ennenkin, ja tässäkin kirjassa junaillaan; Wienin ja Budapestin kautta Belgradiin ja siitä Bospor Express -junalla Istanbuliin, jossa pidettävät kirjallisuusmessut ovat matkaajan määränpää (Tuuria on julkaistu myös turkiksi).

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus matkasta sinne ja takaisin: suorastaan kaimaansa Hyryä tai Kalle Päätaloa muistuttavalla pikkutarkkuudella Tuuri kertoo matkan alkamisen, sujumisen ja päättymisen. Hän kuvaa vaiheet syömisineen ja nukkumisineen, pienine kommelluksineen ja odottamisineen juuri sellaisina kuin ne oletettavasti ovat tapahtuneetkin. Siten hän saa lukijan ujutettua oikeaan tunnelmaan ja matkalleen mukaan.

Vaikka Tuuri on tunnettu tarinoitsija, tässä ei hersytellä tarinalla, vaan pysytään tiukasti dokumentissa. Lakoninen tyyli on välillä suorastaan koominen, vai mitä sanotte lukujen otsikoista tyyliin "Lähdin avaamaan Istanbulin kirjallisuusfestivaalit" tai "Kaksi päivää Budassa ja Pestissä" tai "Torstai on lähtöpäivä".  Toisaalta, on myös uteliaisuutta herättävämpiä otsikkoja, kuten "Häpäisin itseni vegaaniravintolassa" tai "Velika Plana on olemassa".

Kirjailija matkustaa pääosin yksin, joten kaikenlaista pohdiskeltavaa tulee mieleen matkan varrella. Mikään suuri (elämän)filosofinen teos tai kattava matkaopas tämä ei ole, valottaa kuitenkin vähän kirjailijan arkea ja ajattelua, joka on hyvin järkiperäinen, vaikka uskontoa ja mahdollista kuolemanjälkeista elämääkin tulee mietittyä. Nuorille ja/tai kärsimättömille lukijoille ja paljon matkanneille luulen menon olevan aivan liian tylsän rauhallista, mutta muut voivat lukea kirjan turvallisena nojatuolimatkana tai rohkaisuna itse lähteä junamatkailemaan. Tuurin matkantekoa helpottaa hyvä kielitaito, etenkin sujuva saksa.

Mukavatunnelmainen ja helppo välipalakirja, saattaa olla sitä kirjailijalle itselleenkin. Syksyllä saadaan taas uutta tarina-Tuuria, kun 1700-luvulla seikkaileva Alkemistit ilmestyy.

Antti Tuuri: Bospor Express. Otava 2013.

Terveiset Kutturasta

Mikäpä sopisi paremmin Lapin hiihtolomakirjaksi kuin kirja, jossa pohjoinen Suomi kyllästyy lopulta etelän komentoon ja julistaa sodan?

Pohjoisesta tulleet "potut" ja etelän "citykanit" ottavat käyttöön nimittelyä vahvemmat aseet, ja pohjoisen joukon vyöryvät Lapista vitostietä pitkin pääkaupunkia kohti, tarkoituksenaan vallata hallinto ja nostaa Pohjoinen sille kuuluvaan arvoon ja merkitykseen.

Ideahan on mainio. Se on myös hyvin tosi ja ajankohtainen kuntauudistusten ja soteratkaisujen etenemisen myötä. Pääkaupungissa tehdyt ratkaisut saattavat olla käsittämättömiä siellä, missä elämä on toisenlaista ja Lappi muutakin kuin matkailualue. Heikkinen iskee siis kipeään kohtaan ja osuu.

Toteutus on kelpo veijariromaani, jota kuljetetaan eteenpäin vuorotellen molempien joukkojen näkökulmasta. Pohjoisen johtaja on Oula, salaperäinen saamelainen. Etelää edustaa alikersantti Jesse Purola - hänkin maalta Helsinkiin muuttanut, tietysti. Oula on varma tekemisistään ja tavoitteistaan, kun taas Jesse on hukassa ja saa lohtua Tuntemattoman Koskelaa tai tv-sarja Taistelutovereiden hahmoja ajatellessaan. Keskeinen henkilö on myös etelän median edustaja, toimittaja Aino Riski, joka onnistuu pääsemään Oulan lähipiiriin.

Syviä henkilökuvia ei kuitenkaan rakennella, eikä se tähän lajityyppiin kuulukaan, vaan henkilöt ovat lähinnä olemassa vauhdikkaita tapahtumia synnyttääkseen. Minua naurattivat modernin sodan ilmiöt; moottorikelkat, sotilaiden somen käyttö (totta kai nykysodassa joku pitäisi ajantasaista blogia taistelun melskeessä), Kouvolan ABC-asema uutena Tali-Ihantalana... Heikkinen tuo ajankohtaisia ilmiöitä tarinaan nokkelasti. Hänen kielensä on tarkkaa ja sanasto mietittyä, pääosin yleiskieltä: lauseet ja virkkeet ovat lyhyitä, joskus jopa hakkaavasti. Toimittajatausta näkyy tässä, luulen, ja myös lehtileikkeissa, joita väliin on siroteltu sotatapahtumista.

Helppolukuinen ja viihdyttävä kirja, jos ideasta ja veijariromaaneista pitää - ja kyllä tämä idea kirjan ansaitsee.

Muualla esimerkiksi näissä blogeissa: Booking it some more, Unni lukee ja Nenä kirjassa.

Kirja on samalla osa Koen 13 kotimaista -haastetta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga 2012.