Elävää kuvaa

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Mistä kevät alkaa

Otsikko on suorastaan tuskastuttavan ajankohtainen kysymys juuri nyt, joten se houkutteli lukemaan. Samoin kuin tieto siitä, että Annamari Marttiselta on ilmestynyt monta lukematonta, tänäkin vuonna uusi kirja, jota en ole vielä saanut käsiini - hyvä aika muistutella mieleen kirjailija, jonka työstä on jäänyt myönteinen mielikuva, vaikkei lähtemätön muisto. Ainakin Kuun huoneessa muistan lukeneeni.

Mistä kevät alkaa on sitä parempi kirja. Päähenkilö on viittäkymppiä lähestyvä Leila, joka elää sitä elämänvaihetta, jossa roolit muuttuvat ja rutiinit järkkyvät: vanhemmat muuttuvat hoidettaviksi, lapsi aikuistuu ja oma ikääntyminen osoittaa ikävät merkkinsä. Leilan äiti Helena sairastuu kammottuun Alzheimeiriin, tytär Kia kirjoittaa ylioppilaaksi, alkaa seurustella ja suunnittelee muuttoa kotoa.

Leila ottaa näistä asioista suuret paineet: minua ärsytti alkuun hänen kitinänsä. Mitä valitat, nainen, normaaliin elämänmenoon kuuluvia vaiheita, kun sinulla on kaikki hyvin: rakastavat aviomies ja tytär, terveyttä, ystäviä, työpaikka ja materiaalisella puolellakin asiat kunnossa, talot ja kesämökit. Mutta pikku hiljaa lämpenin ja aloin tuntea myötätuntoa Leilan suurta tuskaisuutta kohtaan - hän on niin todellinen, vaikka vähän höpsö eikä millään haluaisi päästää irti entisestä. Hän on luonut kodin, perheen ja kuvan itsestään siinä, ja on vaikeaa ja pelottavaa joutua muutosten eteen. Muutosten, joita itse ei saa valita.

Leila on ikäpolvea, joka on tottunut tekemään, suorittamaan, hoitamaan asiat kuten kuuluu. Mutta entä, kun tulee tilanne, jossa oma tekeminen ei riitä tai ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta tekisi "oikein"? Itsensä pitää asettaa uuteen valoon niin vaimona, äitinä kuin tyttärenäkin. Ja olisi hyväksyttävä monenlaista, kuten se, että seuraava sukupolvi toimii eri tavoin. Mietittävää ja sulateltavaa riittää. Äiti viedään hoitokotiiin, tytär saa ylioppilasjuhlat ja poikaystävän, Leila järjestelee ajatuksiaan uuteen uskoon.

Tuntuu hassulta sanoa, että Marttinen kuvaa arkea, kun juuri edellisessä väitin Anne Tylerin tekevän niin: eivät nämä sentään ole ihan verrattavissa - no, Tyler kirjoittaa tietysti amerikanarkea ja Marttinen suomiarkea. Arkiarkea. Tunnemyrskyt Leilan sisällä ovat tarinan suurimmat myrskyt, vaikka joitakin hölmöjä tekoja ja perheriitoja niistä aiheutuukin.

Helenaa Marttinen kuvaa sydämeenkäyvästi: juuri tuolta voi kuvitella muistisairaasta tuntuvan. Hirvittäviä pelkoja, outoja mielleyhtymiä, ohivälähtäviä selkeitä hetkiä. Hoitajat puhuvat lapsikieltä, suuhun tungetaan ruokaa vaikkei ole nälkä, omat tavarat pidetään lukkojen takana. On joko raivottava tai annettava periksi. Lohdullista oli se, että omat verhot hoitokodin huoneessa saivat Helenan nukahtamaan, hän tunsi olevansa kotona.

Tärkeitä aiheita, ja Marttinen kirjoittaa sutjakasti, joskin turhan tarkasti - pitkästi - välillä. Pidin tavasta yhdistää aikatasoja limittäin, muistoja nykyisyyteen, näin juuri ihmisen ajatuskin kulkee. Kun näet tutun nuoren ihmisen, voit nähdä hänessä samalla kaikenikäiset lapset, joita hän on ollut. Tai uuden talon lisäksi myös sen paikalla olleen entisen.

Muualla: Järjellä ja tunteellaLumiomena, Leena Lumi.

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa. Tammi 2005.

8 kommenttia:

  1. Minulle tämä on ollut Marttisen paras kirja. Kuu huoneessa on taas ollut lukijasuosikki.

    Tässä oli kiinnostava kolmen sukupolven naisten kuvaus ja keski-iän kriisissä kipunoiva äiti, Leila, on hyvä esimerkki siitä, millaisia meistä ei saa ikinä tulla.

    VastaaPoista
  2. Kuu huoneessa oli selkeästi tätä viihteellisempi, jos yhtään kirjaa muistan. Naisen sukupolvikuvaus, sitä juuri tämä on, realismissaan onnistunut sellainen, ja Leila tosiaan varoittava esimerkki, kuten Leena sanoit.

    VastaaPoista
  3. En ole lukenut muita Marttisen kirjoja kuin tämän ja hän on hyvä ihmiskuvaaja. Aion lukea muitakin, mutten oikein tiedä mistä kirjasta jatkaa. :)

    VastaaPoista
  4. Mielelläni minäkin kuulisin "rankingia" Marttisen kirjoista: ainakin kirja Ero kannattaisi varmaan lukea, Kirsin kirjanurkan ja Sinisen linnan kirjaston kuvausten perusteella. Nimensä mukaisesti avioerokuvaus, ja Marttisen ihmis- ja arkikuvauksen taidoilla varmasti koskettava. Uusi Mitä ilman ei voi olla on myös lukulistallani, ja oikeastaan Annika K:n postaus siitä http://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/2013/03/annamari-marttinen-mita-ilman-ei-voi.html innoitti lukemaan tämänkin kirjan. Hän sanoo jotenkin niin, että vaikka kirja vaikuttaa päällisin puolin kevyeltä, ei se sitä olekaan, vaan suorastaan piinallinen. Mutta hyvä romaani, sujuva ja raikas. Tämä arvio taitaa sopia kaikkiin Marttisen kirjoihin!

    VastaaPoista
  5. Näin pidemmän aikavälin turvin sanoisin, uusinta lukematta, sanoisin, että eniten tykkäsin Kuu huoneessa -kirjasta, mutta Veljen vartija (tms.) vetosi myös. Muissa kirjoissa muistaakseni aika syvältä luodataan kolmiodraamaa vaikkei mitenkään perinteisesti. Marttinen kirjoittaa hyvin, mutta välillä kirjat ovat paikoin raskaita, koska hän on hyvin perusteellinen. Kuu huoneessakin päähenkilö todella käy läpi kaikki vaihtoehtolääkitykset ja -hoidot huuhaasta alkaen. Joskus ajattelen, että vähän vähempikin kenties riittäisi. Uusinta en ole lukenut, harkinnassa kyllä on.

    VastaaPoista
  6. Osaava ja omaääninen kirjoittaja Marttinen on. Mutta totta Kirsi, vähempikin perusteellisuus tosiaan olisi riittänyt joissakin kohtaa tässäkin kirjassa.

    VastaaPoista
  7. Mahtava kirja ! Voisin lukea monta kertaa vaikka läpi!

    VastaaPoista
  8. Sirkka, kirja kestää varmasti useammankin lukukerran. Ja aihe on naiselle aina ajankohtainen, muutenkin kuin keväällä.

    VastaaPoista