Paljain jaloin

Syöpä vei Laura Savelta paljon; jalan, terveyden, ystävän, ammatin, lopulta hengen. Olin kuullut kirjasta, jonka kirjoittaja ehti kuolla ennen kirjan julkaisua, ja kun siihen törmäsin kirjastossa, en malttanut olla lukematta. Syövän pelko kummittelee taustalla. Saisiko kirjasta vinkkejä, miten tulisi toimia, jos itse tai läheinen sairastuisi? Voiko kuolemaan jotenkin valmistautua?

Laura oli nuori nainen, 1983 syntynyt lääketieteen opiskelija. Puolisonsa Sofian kanssa heillä oli pienokainen Otso, vielä vauva, kun Laura sai lääkäriasemalta magneettikuvistaan lausunnon. Se muutti elämän kertaheitolla: "Kuvassa näkyy jonkinlainen kasvain. Näiden kuvien perusteella sanoisin, että se vaikuttaa pahanlaatuiselta."

Sairaus syöksee Lauran hoitojen, lääkkeiden ja leikkausten kylmään, kaikkinielevään maailmaan. Ja pelkoon, johon hän kipeästi kaipasi ja onneksi myös sai terapia-apua. Kirja on hyvin täsmällinen, rehellinen sairauskertomus kustakin syövän vaiheesta. Puhekielisenä, ilman lääketiedejargonia tai vaikeita termejä. Saamme lukea dokumentin siitä, miten häntä hoidetaan, miten hoidot vaikuttavat, miten ammattilaisetkin tekevät virheitä ja miten onnenvarainen moni asia lopulta on.

Laura oli fiksu, hän selvitti ja tiesi tarkkaan, mitä milloinkin tapahtui. Hän kertoo avoimesti myös tunteistaan vaikeana aikana. Myös siitä hetkestä, kun hän tajusi taudin tappavan hänet. Lauran ajattelu on kautta kirjan pelottavan kirkas ja selkeä. Kurjaa, ettei hän ehtinyt kuulla kirjan julkaisupäätöksestä, se olisi varmasti ilahduttanut - hänestä jäi selvä jälki, hän vaikuttaa vielä pitkään, hän sai tehtyä henkisen testamentin sekä läheisilleen että meille muille.

Takalieve väittää romaanin kääntyvän "lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien  merkityksestä." No ei tasan käänny lohdulliseksi. Kyllä loppu on surullinen, hätää ja pelkoa täynnä, ja ajattelin pääasiassa sitä, miten vähän meistä lopulta jää. Kun lapsikaan ei muista, jos aikuiset eivät auta. Miten nopea, lyhyt ja arvaamaton olemassaolo on. Epäreilu. Kuten kirjailija itse sanoo: "Yksi helvetin kananlento tämä elämäni."

Tätä aikaa on moitittu siitä, että kuolemaa piilotellaan. Vanhukset ja sairaat eristetään hoitokoteihin, joista he siististi katoavat. Kuolema ei ole osa luonnollista arkeamme, kuten ennen, kun kuoltiin kotona, omaisten keskellä. En osaa kuvitella, miten kuolema voisi nyt olla jotenkin "läheisempi", mutta  tämänkaltaiset tositarinat ainakin tuovat siihen liittyviä faktoja tutummaksi. Samaa tehtävää toimittaa telkkarisarja, jossa kuolevat kertovat itse ajatuksistaan. Tunnepuolella uskon kuoleman olevan silti aina yllätys, johon ei voi varautua.

Kenelle suosittelisin kirjaa? En kuolemaa liikaa miettiville, en tunteilla mässäilijöille enkä liian herkille. Enkä tirkistelijöille, jotka haluavat kauhistella ja herkutella omalla onnekkuudellaan vertaamalla itseään huono-onnisempiin. Tämä tositarina ansaitsee enemmän kunnioitusta. Suosittelisin kuolemansairautta pelkääville, läheisensä menettäneille, sairauden keskellä jo kamppaileville. Ja kaikille elämän arvaamattomuudesta muistutusta kaipaaville.

Muualla: Järjellä ja tunteella kertoo väkevästä lukukokemusta ja Rakkaudesta kirjoihin toteaa kirjan antavan hyvää perspektiiviä arjen pikku murheisiin.

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY 2013.

Lue myös: Laura Lehtola, Pelkääjän paikalla. Kirjailijan seuraava kirja: Takapenkki.