Kaikki naiset näkevät unia

Rouva Pyy asuu Helsingissä miehensä ja kolmen tyttärensä kanssa. Miehellä on työ, tyttäristä ei ole vaivaa, uusi omakotitalo on työn alla ja rouvalla taiteelliset harrastuksensa. Kaikki hyvin, eikä sittenkään.

Rouva Pyytä harmittaa. Harmittavat naapurit, jotka puhuvat selän takana, harmittaa mies, joka ei puhu eikä pussaa, harmittavat lapset, jotka eivät halua kuunnellä äitinsä kertomuksia lapsuudestaan. Etenkin harmittaa se, että anopin kanssa on asuttava saman katon alla, kun tämä ei uskalla asua yksin.

Kukaan ei huomaa, ei välitä. Tai siltä rouva Pyystä tuntuu. Hän on hyvin yksinäinen ja kokee olevansa ansassa. Ikää kertyy kauhistuttavasti, kasvojen ihoa alkaa peittää tiheäsilmäinen verkko, joka kiristyy suun ympärillä ja silmäkulmissa hymyillessä - ei kannata hymyillä enää. Ei hymyilytä.

"Sääli. Ei kukaan sinua sääli. Ei kukaan minua sääli.
Itke vain. Itke itsesi pois tästä rumaksi maalatusta rappeutuneesta kylpyhuoneest, tästä keskikaupungin synkästä vanhasta pahalle haisevasta kivitalosta, irti tavaroista, irti lapsista, jotka eivät sinusta mitään tiedä, itke pois miehesi luota, joka ei ollut oikea mies, ei ollut se oikea..."

Itsesääli vaanii, eikä rouva huomaa - tai ei halua huomata - että onni voisi löytyä läheltä. Hän haaveilee, pitää itseään ympäristöään parempana, eristää siten itsensä muiden ulkopuolelle. Lennokkaatkin ajatukset muuntuvat arkiseksi hössötykseksi, johon mies ei jaksa keskittyä. Kiltti mies, joka yrittää säästää rouvaansa pahimmilta iskuilta ja rahahuolilta, kustantaa tälle taideharrastukset ja muut keksinnöt, vaikkei olisi varaakaan, jotta rouva pysyisi tyytyväisenä.

Silti rouva Pyy on tyytymätön kaikkeen. Hän ei mieti sitä, mitä hän antaa muille, vain sitä, mitä hän saa. Ja se on jotain muuta kuin mitä hän haluaa, vaikkei hän tiedäkään, mitä haluaa. Jotain muuta.

Hän leikittelee ajatuksella "paosta", mutta radikaaliin irtiottoon hän ei ole valmis vielä, tuskin koskaan. Ja mihin hän itsestään pakenisi? Hän kokeilee salaista suhdetta, alkoholiakin, mutta läheisyyttä ei löydy. Rouva Pyy on nainen, joka odottaa valmista ja samalla sitä, että hänen erityislaatuisuutensa huomataan ja sitä kunnioitetaan, palvotaan. Kun niin ei tapahdu, rouva on hukassa. Ison talon kaunis tytär onkin tavallinen keski-ikäinen perheenemäntä, ja tätä totuutta hänen on vaikea hyväksyä tai edes tiedostaa. Eikä se talokaan ollut niin iso, jos mieheltä kysytään. Kummallista kyllä, rouva ei osoita kiinnostusta edes lapsiinsa. Äidin roolikaan ei kasvata häntä aikuiseksi. Värikkäitä uniaan hän miettii paljon, selostaa niitä ääneenkin, mutta ei osaa tulkita alitajunnan viestejä eikä herää todellisuuteen.

Välillä huvittaa, mutta enemmän käy sääliksi rouvaa, joka lapsen tavoin hapuilee, miten olla. Se on vaikeaa, kun ei ole koordinaatteja. Hän hakee lopulta apua psykiatrilta, joka suosittelee ajan tavan mukaan lääkkeeksi ulkomaanmatkaa.

Mies vie rouvan matkalle Italiaan. Sikstuksen kappeli näyttää aivan erilaiselta kuin rouva on kuvitellut. Paljon pienemmältä ja pimeämmältä. Eikä hän olisi edes huomannut olevansa kappelissa, jota varta vasten tultiin katsomaan ja jonka näkemisestä hän on haaveillut, ellei toinen turisti olisi sanonut.

Mutta kukaan ei sano rouva Pyylle, missä hän omassa elämässään on, mikä on hänen paikkansa. Eikä hän itse sitä tunnu löytävän.

Vartio rakentaa koskettavan, todenmukaisen kuvan naisesta, joka voisi hyvin elää tänäänkin. Nykyajan rouva Pyy haaveilisi verkossa, joisi liikaa viiniä, lukisi tuhahdellen tuttavien fb-päivityksiä ja pistäisi paremmaksi, odottaisi miehen kuskaavan lapset harrastuksiin ja syöksisi perheen talouden tuhoon pikavipeillä, joiden turvin hän ostaisi vaatteita ja sisustaisi velkaista taloaan. Lääkäri toteaisi hänet masentuneeksi ja määräisi pillereitä. Kirjan hiljainen, unenomainen tunnelma ja vanhahtava kieli tuovat lisämausteensa tarinaan, jonka ahdistavasta ilmapiiristä lukija irrottautuu helpottuneena. Onneksi sinne ei tarvitse jäädä rouva Pyyn tavoin.

Kenelle? Keski-iän kriisiä poteville, elämäänsä ja avioliittoonsa tyytymättömille, naisen psykologiaa hämmästeleville ja niille, jotka eivät vieroksu 1950-luvun tyyliä.

Anita Konkka analysoi rouva Pyyn unia. Helena Ruuska on tehnyt Vartion elämäkerrasta väitöksen, josta myös Taas yksi kirjablogi kertoo.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia. Alkuperäinen julkaisu 1960, uusinta Teos 2012.