Kunkku

Suomi on kuningaskunta, joka elää rauhaisaa rinnakkaiseloa keskenään nahistelevien naapuriensa kanssa. Sotaisaan Ruotsiin on tipahtanut Norjan ydinpommi, vahingossa tosin, mutta nuo viinaan menevät ja itsemurhataipuvaiset ruotsalaiset ovat olleet alakynnessä ja maksaneet lujasti sotakorvauksia. 

Suomi sen sijaan kukoistaa, jo 1940-luvulla aloitettu peruskoulu on nostanut sivistystasoa ja tasannut sosiaalierot lähes täysin. Puuta osataan jalostaa, markka on vahva. Onnelliset suomalaiset harrastavat massoittain perinteikästä kansallisurheiluamme tennistä, euroviisuja on voitettu, Ilkka Lipsanen on maailmanluokan stara ja Markku Veijalainen ahkera mediamies.

Tutunkuuloisia nimiä vilahtelee paljon muitakin, kuten Jorma Ojaharju tennistähtenä, Lipponen ja Ahti Martti varastomiehinä, Hilja Liukko sosiaalivirkailijana ja Lasse aff Mortensson Mongolian suurlähettiläänä. Mäntyharjulla sijaitsee Kuninkaallinen Avaruuskeskus, ja Punavuori on teollisuusaluetta. 

Kaikkea hallitsee viisaasti kuningasperhe, äksy kuningataräiti jälkeläisineen. Kuninkaanlinna sijaitsee Vantaan Martinlaaksossa, maamme tärkeimmässä keskuksessa. Nuori kunkku Kalle XIV Penttinen kasvatetaan kuten monarkille kuuluu, ja hallintomme erinomaisuutta käydään ihastelemassa kehittymättömämmistä valtioista kuten Amerikasta saakka, josta vierailee ainakin John F Kennedy.

Nuori kunkku ei kuitenkaan sulata valmiiksi viitoitettua urapolkuaan. Sitä paitsi käy ilmi, ettei monarkilla oikeasti ole valtaa mihinkään. Hän rakastuu virolaiseen Sofiin ja lähtee omille teilleen. Hänestä tulee Pena.

Hauskaa? Yhteiskuntien, historioiden ja kulttuurien uudelleen järjestäminen tai nurinniskoin kääntäminen on hupaisa ajatusleikki, mutta kokonaan en kirjaa jaksanut lukea. Päähenkilöksi nouseva nuori Kunkku ei herättänyt kiinnostusta niin paljon, että hänen kohtaloaan olisi tarvinnut seurata viimeiseen pisteeseen. Eivät edes luvatut Suomen olympialaiset (Vantaan-Forssan olympialaiset) saaneet intoani nousemaan; urheilua rakastaville kirja olisi varmasti hauskempi, sillä aihe on vahvasti esillä. 

Kyröllä riittää ehtymätön virta nokkelia poikamaisia vitsejä vitsin perään kuin parhaassa step up -illassa, mutta varsinainen juoni jää jokseenkin olemattomaksi, tai en ehtinyt tajuta sitä keskeyttäessäni jossain sadan ja kahden välillä, loppua selailin. Tämä toimisi ehkä paremmin pieninä annoksina - vaikka kuunnelmina Mielensäpahoittajan tapaan - mutta satojen sivujen vitsailu alkaa äkkiä tökkiä. Kuin katsoisi tuntikaupalla hassua naamanvääntelyä. Pitkästyin. Voin kuvitella, kuinka Penan käy, hän varmaan lopussa liikuttavasti sisäistää kunkkuutensa perimmäiset arvot ja ihmisyyden ydinmerkityksen. Ja olympialaisten.

Kenelle? Kyrön tyylistä tykkääville, vääntelyvitseissä viihtyville, penkkiurheiluhulluille ja niille, jotka hakevat huumorilla hyvitystä historiastamme.

Tuomas Kyrö: Kunkku. Siltala 2013.