Elävää kuvaa

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Revitään rikki se rakkaus

Keski-ikäinen Meeri tulee aamuyöllä kotiin, mutta huomaa unohtaneensa avaimet. Paikalle ilmestyy Veli, toinen yökulkija, joka haluaa tavata samassa rapussa asuvan suuren ihastuksensa Sebastianin.

Sebastian ei ole vielä kotona, eikä Meeri halua tilata ovenavaajaa huoltofirmasta yötaksoilla, joten molemmilla on aikaa, ja Velillä viinitonkka. Otollinen asetelma heittäytyä huolettomaan, ylettömään, spontaaniin ja syvälliseen keskusteluun tuntemattomien kesken.

Ja he heittäytyvät, perusteellisesti. Kirja on kokonaan dialogia, johon tuo säröä ovisilmästään tilannetta vahtaava naapuri Nyyssönen omine ajatuksineen. Meerin ja Velin vuoropuhelu repii rakkauden ei niinkään rikki vaan auki, auki niin että välillä lukija kiusaantuu: he keskustelevat rakkauden eri muodoista ja puolista; romantiikasta, seksistä, perversioista, lumoutumisesta, järjestä ja tunteista, kun he hiprakassa alkavat avautua  toisilleen. Veli tunnustaa hullaantumisensa parikymmentä vuotta nuorempaan Sebastianiin, kampaajaan, Meeri taas kertoo elämänsä miehistä - ja heitä on ollut monta!

Mutta keskustelu ei ole todellisen keskustelun kaltaista, vaan filosofointia, kirjakielistä pohdiskelua ja älyllisiä viittailuja, jotka eivät istu kenenkään suuhun luontevasti ääneen sanottuna. Tämä oli yllätys lukijalle, pettymyskin, mutta kun teennäisyyden yli pääsee ja suhtautuu kirjaan filosofisena opuksena romaanin sijaan, on siitä mahdollisuus saada irti ajatuksia ja peilata niitä vaikka omaan käsitykseensä rakkaudesta. Eivätkä kaikki repliikit ole syvällisen ajatelmallisia, mutta eivät yleensä myöskään puhekieltä.

Meerin myrskyisät kokeilut rakkauden saralla ovat perustuneet pitkälti intohimoon (lukijan tulkinta). Hän on suorastaan keräillyt miehiä, ollut kullin orja, kuten hän sanoo. Hän on ihminen, joka on halunnut hurmioitua, mutta myös hallita, tai sitten yksinkertaisesti vain pelännyt oikeaa läheisyyttä. Private club, joksi hän keräilygalleriaansa nimittää, ja ranking-listat ovat kuitenkin jo jääneet. Seksiriippuvaisuus päättyi varmuuteen siitä, että miehiä riittää. Meeri on ollut naimisissa, useastikin: ensin oli kengät rivissä pitävä puhdas Pekka, absolutisti, ja sen jäkeen suuri rakkaus Ralf, voimakasluontoinen viinaan menevä taiteilija, jonka muusana nainen sai olla. Velillä taas oli pitkä suhde takkatulenräiskeenturvalliseen Panuun, joka kantoi kaiken vastuun, eikä suhde kestänyt epätasapainoa.

"Molemmat ovat siis karauttaneet karille. Emme päässeet siihen kuuluisaan rauhan satamaan. Meeri, olimmekohan lähellä rantaa?"

Miksi liitot hajoavat? Syyksi arvellaan sitä, että suhteelta haetaan jotain sellaista jota ei voi saada. Kamarissa ei voi toteuttaa kummallisia pornounelmia samaan aikaan kun vaihdetaan vaippoja ja kuskataan lapsia korvalääkäriin. Mahdoton yhtälö! Mutta miksi halutaan niin paljon enemmän kuin ennen? Käytännön seikat. Velvollisuus. Feminismi. Monenlaista puhutaan, aika tavanomaisin loppupäätelmin, joskus osuvastikin, kuten se, miten "saatanan terävästi korvakorun neula pistää", kun se on vieras mutta löytyy oman miehen jäljiltä.

Paperinen tämä dialogi on, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Henkilöt eivät herää eloon, vaikka Meeri sentään aiheuttaa ärsytystä. Hän on "miesten nainen" (Velin kommentti), joka elää miesten mukana ja minusta myös heidän ehdoillaan, tai ainakin on tehnyt aiemmin niin. Hän mielellään rehvastelee miessuosiollaan ja jopa sanoo, ettei omaa läheisiä naisystäviä, koska he kokevat hänet uhkaksi. Seksiriippuvuuden takia niin varmaan onkin, tai ehkä syy on yksinkertaisesti se, etteivät häntä naiset kiinnosta eikä hän ystäviin panosta, vaan kaikki tehdään miehelle, mies on aina etusijalla. Kuten hän itse kertoo, hän vaikka nuolisi viinintipat miehen parrasta, tarjoisi kermaa ja mansikoita aina kun mies tahtoo (ja vaikkei tahtoisikaan?). Ja liikaa viiniä juovat yli viisikymppiset yksinäiset naiset hän leimaa tylysti kunnon panoa vailla oleviksi. Ei ihme, jos tällä asenteella naiset eivät koe häntä läheiseksi eikä ystävyyksiä synny.

Taidehistorioitsija Veli jää vaimeammaksi ja perinteistä homoroolia noudattavaksi, mutta ainakin hän tuntee itsensä ja antaa itsensä rakastua rohkeasti, omin ehdoin, vaikka sitten kliseisin. Ihanan Sebastianin nimeä ei voi sanoa kyllin usein... Vaikka Meeri on eniten äänessä ja esillä, Veli on kuitenkin aidompi, jopa kypsempi henkilönä. Keskustelu antaa ymmärtää, että Meerin nykyinen suhde on jo tasapainoisempi. Ei tarvitse taistella, kun aina on joku häntä varten. "Käsi osuu heti hedelmään kun vähän kurkottaa." Ainakin hän on jo oivaltanut sen, että ihminen valitsee itse, millaista suhdetta hakee. Hän on monessa asiassa enemmän perinteinen mies kuin Veli, jopa kyynisempi ja rationaalisempi (ainakin muiden kuin itsensä suhteen) vaikka onkin mielestään "hetken lapsi". Hän ei oikein taida nähdä itseään selvästi: ristiriitainen henkilö, joka tuntuu ensin tajuavan tilanteet terävästi, mutta seuraavassa lauseessa torppaa tämän jollakin kummalla päätelmällä. "...Mutta minussa ei jyskytä koko ajan kysymys siitä, olenko onnellinen. Se typerä, turha kysymys, jota aikamme meille koko ajan jankuttaa. Sitä alkaa kysyä, jos elää jonkun sellaisen kanssa, johon ei ole elävää, virtaavaa yhteyttä." Tuollaista yhteyttä ei hänellä kuitenkaan nykyiseen mieheensä Tuukkaan ole, tai jos on, se ei käynyt lukijalle selväksi.

Veli heräilee kotonaan aamuöisiin kauhuihin ja pelkää tulevaa. Rohkeampi Meeri lohduttaa: "Rakastunut odottaa aina liikoja. Se kuuluu asiaan. Jos pääsette niin pitkälle että rakastuminen muuttuu rakkaudeksi, voit mahdollisesti miettiä kohtuullisuuksia."
 
Keskustelussa viitataan usein maalauksiin, kirjoihin ja tietysti filosofeihin. Haluan uskoa, että kaiken yliylevän ja taviksista itsensä tahallisesti erottavan kirjanoppineisuuden alla on kuitenkin aitoa halua selvittää rakkauden mysteeriä. Muutama kohta taitaa tulla selvitettyäkin, mutta paljon on vielä matkaa ravisuttaviin oivalluksiin. Kokonaan mysteeri ei selviä koskaan, kenellekään. Eikä sen selvittäminen ketään onnellisemmaksi tee, luulen. En ollut vaikuttunut keskustelun tasosta. Kiitän kirjan hienoa nimeä, joka houkutti minut sen lukemaan.

Ai niin, se vaklaava naapuri. Hän on se, joka on kunnon panoa vailla. Tai muuten vain sekopää, joka ei pääse eroon pornomaisista mielikuvistaan. Mutta ei hänestä sen enempää taida haittaakaan olla; harmiton hullu. Ilmeisesti kirjoittajat ovat ajatelleet hänen vastapainoksi kahdelle "fiksulle" päähenkilölle ja heidän jutuilleen, mutta se ajatus ei toimi, vaan tuntuu alentuvalle. Enemmän näen hänet yhtenä kolmesta. Hän on se kolmas, joka on jäänyt kaikkea vaille, mutta yhtäläisesti mutta omalla tavallaan etsii hyväksyntää ja sitä ärrällä alkavaa. Vaikkei osaa sitä kauniisti koukeroisin sanoin ilmaistakaan. Lähinnä herättää sääliä.

Kenelle? Filosofisesta rakkauspohdinnasta ja käsitteillä pyörittelystä innostuville kärsivällisille, oppineisuutta käytännön kustannuksella ylistäville. Ei lukuromaanin eikä aitouden ystäville tai paperinmakuista oppikirjatekstiä kaihtaville. Teemasta paras kirja on edelleen Frommin Rakkauden vaikea taito, joka joskus kolahti lujaa. Se pitäisikin ottaa uudestaan lukuun.

Ilselän Minna ei innostunut filosofoinnista, vaikka kauneutta löysikin.

Johanna Venho, Jaana Seppänen: Revitään rikki se rakkaus. WSOY 2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti