Joenjoen laulu

Päivi Alasalmen kirjoihin tartun aina innoisssani mutta hieman vavisten, sillä ne eivät todellakaan ole hyvän mielen kirjoja. Niissä voi käydä aivan mitä vain, yleensä jollekulle todella huonosti.

Niin nytkin, tällä kertaa kokonaiselle kansalle, saamelaisille. Alasalmi nostaa esiin Suomen alkuperäiskansan hienon historian ja elävän elämän kuihtumisen neljäntuulenlakiksi turistikaupan hyllylle, kun saamelaiset ovat menettämässä oman kielensä, elinkeinonsa ja identiteettinsä. Hän kertoo kolmen eri aikakauden ihmisestä, joista kaukaisin on 1500-luvulla elänyt Soruia, joka rakastuu vihollismieheen, pirkkalaiseen. Se vanha tarina, köyhä tyttö ja kielletty rakkaus. Siteet omaan kansaan ovat vahvat, saamelaisuus on vielä voimissaan. Luonnonuskonnot elävät, maaginen on arkea.

1800-luvulla tapaamme tutun nimen, Lars Levi Lestadiuksen, joka saarnaa palavasti kristinuskoa, armoa ja rakkautta, alkoholipirua ja pakanuutta vastaan. Hän on uskossaan vilpitön, aikansa sivistyneistön edustaja - ja aika omahyväinenkin siitä - mutta hän näkee myös saamen kansan ongelmat, on heistä huolissaan ja tahtoo hyvää, omalla tavallaan.

Sami Uddas joutuu muuttamaan pikaisesti Tampereelta takaisin kotikonnuilleen vuonna 2013. Kaikki on Samin elämässä pielessä, mutta Lapista hän uskoo löytävänsä oman paikkansa. Mutta onko sellaista saamelaismiehelle enää olemassa - ainakin hapuilu on armotonta.

Teksti on vahvaa ja ajankuvaus kiehtovaa, etenkin menneisyyden tarinoissa. Kauden uskonnot, lääkinnät ja muut arkiset asiat muuttuvat eläviksi. Näissä kertomuksissa naiset ovat pärjääjiä, säilyttäjiä ja (suvun)jatkajia, miehet ressukoita, joita miestä väkevämmät voimat ohjailevat. Pirkkalaisella se on oma heimo, Lestadiuksella jumala, Samilla viina ja huumeet. Surullinen mahalasku, kokonaisen kulttuurin alasajo, tulee synkeän selväksi. Toteaako Alasalmi mielestään faktan vai onko tämä varoitus, sitä en osaa sanoa. Me muut olemme kuitenkin mamuja saamelaisten näkökulmasta, kuten Sami muistuttaa, ja olemme uhanneet pienen kansan olemassaoloa monin tavoin. Sen miettimiseen on hyvä käyttää vaikka kirjanlukuun menevä hetki. Vaikuttavaa, Alasalmen tapaan.

Puhuin tuossa kuin paraskin Alasalmi-tuntija. Nolosti tajusin juuri, etten ole lukenut edes  Vainolaa, joka oli Finlandia-ehdokkaana aikoinaan. Heti listalle. Olen sentään lukenut muutaman uudemman, kuten tämän. Ja arvostan kirjailijan vahvojen tunnelmien luomistaitoja suuresti.

Muualla: Lukukauden Jaana nostaa esiin kirjan vahvan luontosymboliikan.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus 2013.