Elävää kuvaa

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kukkia Birgitalle

Aloitin Siina Tiuraniemen esikoiskirjan ilman ennakko-odotuksia, mutta jo parin sivun jälkeen minulla oli henkinen punakynä kädessä. Korjailin mielessäni pois turhia sanapäätteitä, turhia sanoja tai kokonaisia lauseita, ja närkästelin itsekseni tekstin vaillinaista editointia.

Mutta nuori mies Miska, kirjan päähenkilö, ei jupinoistani piitannut. Hän jatkoi vierailujaan äitinsä serkun Birgitan luona hoitokodissa. Birgitalla ei ole jalkoja, joten hän tarvitsee jatkuvaa hoitoa, ja Miska meni käymään, kun äiti käski. Äiti lähti Torremolinokseen, ja lähtiessään antoi toimeksiannon Miskalle.

Miska on hyväntahtoinen ja jatkuvasti pihalla. Siksi hän teki, kuten äiti toivoi, vaikka se ei hänen ruumiinrakenteelleen sopivalta tuntunutkaan. Birgitta taas on viisas ja vahva nainen - alkoholismi ja invaliditeetti eivät näitä poista - joten he löysivät heti toisensa. Kummallinen mutta toisaalta hyvin luonteva yya-suhde siitä syntyy, ja sen myötä Miska tutustuu moneen muuhunkin hoitokodin asukkiin.

Ei mennyt kauan, kun olin myyty. Sympaattinen Miska sulatti sydämeni. Hän on aidosti nöyrä ja mielestään maan matonen, mutta yrittää parhaansa. Vaihtelevalla menestyksellä, reikäisillä farkuilla. Jotenkin hän ajautuu kyseenalaisiin puuhiin - kirjan nimi on monitulkintainen - mutta rahanahne hän ehdottomasti ei ole. En tiedä, mitä hän oikein haluaa, ja tuskinpa kaveri tietää sitä itsekään. Mutta kaikkea hyvää hänelle toivoisi. Mietin sitä, miksi Miska on mies eikä vaikka Mia; Miskassa on paljon naisellisia piirteitä: hän purskahtaa itkuun helposti, puhuu tarvittaessa kuiskaillen ja käyttää sanaa kamala. Ehkä kirjailija halusi ravistaa sukupuoliroolituksen ennakkoluuloja?

Hersyvässä tarinassa on monta ajankohtaista ja todellista teemaa: vanhusten ja sairaiden hoidon kehno taso, yksinäisyys, nuoren aikuisen näköalattomuus. Mutta enemmän iloa, lämpöä ja ajatus siitä, että vaikka ulkoisesti menee heikosti, ei se tarkoita sitä, että ihminen siellä sisällä olisi huonompi. Ehkä pitäisi malttaa katsoa pinnan alle?

Vähän nauratti äskeinen arvioni Rimmisen Hipasta. Siitäs sain, kun aloin puhua vakavia - nyt kirjassa kantta myöten esitellään kukkia. Tässä asia ei kumma kyllä huolestuta yhtään. En osaa selittää, miksi. Ehkä tarina on tarpeeksi hauska ja höpsö, eikä tule liian lähelle arkea? Tai tulee tarpeeksi lähelle? Kansi on muuten minusta oikein kaunis, ei liian hieno mutta tarinaan sopiva, vaikkei kaksoismerkityksestä tietäisikään. Ensikatsomalta se antaa hieman vanhahtavan käsityksen, mikä sopii hyvin teemaan. Ravistellaan ennakkoluuloja ja noustaan ikärasismia vastaan.

Kirja on jonkinlainen sekoitus Lindgrenin terävää Kuolemaa ehtoolehdossa ja Rimmisen reppanahahmojen humaania elämänasennetta. Mutta on Tiuraniemellä omakin ääni. Ja se ilmenee Miskan kautta. Tekstissä on jonkin verran turhaa jaarittelua eli tiivistämisen varaa, ja niitä -pa ja -kin ynnä muita turhia lisukkeita olisi voinut reippaasti karsia tyylin kärsimättä - se punakynä olisi kuitenkin vähän enemmän voinut viuhua, niin lopputulos olisi laadullisesti noussut seuraavalle tasolle - mutta tämä on hyvän mielen kirja. Ainakin minulle jäi sellainen, ja tunne, että haluaisin tavata Miskan uudestaan. Seuraavassa osassa?

Leena Lumi piti kirjaa hauskana. Pihiin naiseen kirjan huumori iski täysillä. Kirjasfääri analysoi henkilöitä syvällisemmin. Ilselän Minna vertasi kirjaan kiinnostavasti Supisen Sädettä. Oma kokemukseni on se, että Säteen älyllisyys jää koskettavuudeltaan Birgitan humaaniuden varjoon. Siinalla on myös oma blogi.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle. Minerva 2013. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.



4 kommenttia:

  1. Hahaa! Ehdit noin 15 minuuttia ennen mua :)
    Minua eivät kieliasiat tällä kertaa vaivanneet, mutta moraalia mietin kyllä. Ehtoolehto tuli minullekin mieleen. Pidin.

    VastaaPoista
  2. Oho, oltiinpa melkein synkassa :-) Hyvä mieli tästä jää. Moraalia mietin ankarastikin Hipan kohdalla, mutta en tässä, kumma kyllä. Miskaan oli mukava tutustua.

    VastaaPoista
  3. Monesti käy noin.. Kirjan alussa lukeminen saattaa töksähdellä kirjailijan 'huonon kielitajun' takia, mutta sitten tarina alkaa auttamattomasti vetää mukaansa ja henkinen punakynä unohtuu. Olen myös huomannut, että saatan tarttua kirjailijan sanavalintoihin / oudolta kuulostaviin lauserakenteisiin myös silloin, kun hänen tyylinsä on minulle vielä vieras.

    Kiitos hienosta arviosta ja hyvää viikonloppua! :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos, ja tuo on totta, tyylin vieraus välillä saa kiinnittämään huomioon tekstiin turhankin nipotuksella, ennen kuin siihen tottuu. Tämän kirjan tyyli on jutusteleva, ymmärrän sen, mutta silti jotkut lauseet tai kappaleet mielestäni olisivat olleet tehokkaampia ilman alleviivattua jutustelumaisuutta. Mutta ei se tosiaan lopulta häirinnyt lainkaan kirjasta nauttimista. Tällaista lämmintä huumoria ja tärkeitä asioita sen myötä tajuntaamme tarvitsemme. Samoin sinulle Kaisa mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista