Elävää kuvaa

maanantai 23. joulukuuta 2013

Pääoma

Anja Snellman on kirjoittanut kiihkeän, syvästi henkilökohtaisen ja tunteikkaan tarinan Marusta, huulihalkioisena ja "syntymässä säikähtäneestä" tytöstä ja tämän perheestä.

Ruslan ja Ludmila pakenivat Karjalasta sodan melskeissä, ja samaan kaaokseen syntyi Maru. Lääkäri ei ollut kovin toiveikas, kun vauva ja vanhemmat passitettiin matkalle Suomeen. Hoitoa olisi lapsi tarvinnut, ei retuutusta uusille asuinsijoille järkyttyneiden vanhempiensa kanssa.

Mutta Maru oli sitkeä ja selvisi. Perheeseen syntyi kymmenen vuoden kuluttua toinenkin tytär, Anu, tarinan minäkertoja. Anun ja perheen koti on Helsinki, lapsuus 50-60-lukujen tunnelmissa ja Kallion köyhillä kulmilla.

Anu rakastaa siskoaan lapsen mutkattomuudella, mutta kasvaessaan häpeää tätä. Maru ei osaa puhua selkeästi, on outo, näyttää kummalliselta. Ja Anu häpeää häpeäänsä, koska hän hyvin ymmärtää Marun ainutlaatuisuuden ja sen, ettei tämä ole tyhmä - ovathan he kasvaneet yhdessä, Anu siskonsa hoitajana eikä toisinpäin kuten iän mukaan kuuluisi. Pikkusisko menee kehityksessä ohi, eikä se ole helppoa. Sairautta ei silloin selvitelty, ehkä Marulla oli jonkinlainen kehitysvamma, ainakin reuma vaivasi pahoin.

Anun mieltä kaihertaa pienestä asti syy, miksi Marusta tuli sellainen kuin tuli. Pienenpieni DNA-virhe tai pikkuinen alue vääränlaista pehmytkudosta - ja koko elämä on toisenlainen. Anu yrittää löytää selitystä, ensin fantasiasta, sitten lääketieteestä. Hän yrittää selvittää perheen terveyshistoriaa, samalla kun on Marulle uskottuna, joka auttaa käytännön asioissa ja ymmärtää tämän kieltä.

Perheessä on taiteellisia ja tarinallisia lahjoja. Ruslanille tärkeä on kirja, äidillä on varasto huimia perinnetarinoita ja uskomuksia. Maru on lahjakas piirtäjä, ja Anu on monesta kiinnostunut fiksu tyttö, myöhemmin kirjailija, jonka tunnemme paremmin Anja Snellmanina.

Snellman on sanonut kirjan olevan henkilökohtaisimman kirjoittamansa. En lukiessa juuri miettinyt, mikä on totta ja mikä ei; ehkä kaikki on totta, mutta se ei ole mielestäni lukijalle olennaisinta. Kirja on täysi sinällään: yhden perheen ja sisarussuhteen kuvaus, ajankuva ja kehityskertomus - mutta ennen kaikkea tunnustus ja anteeksipyyntö.

Pikkusisko muutti aikanaan pois, perusti oman perheen ja eli omaa elämäänsä, kuten nuorelle ihmiselle on luonnollista. Maru ei elänyt vanhuuteen saakka, ja Anu tuntee haikeutta, syyllisyyttä ja surua siitä, että isosisko jäi niin paljon kaikesta paitsi. Kuten rakkaudesta. Ja modernin lääketieteen keksinnöistä, joista ehkä olisi apua, jos tilanne toistuisi tänään. Mutta ajat olivat toiset. Pikkusiskoa kalvaa ajatus, oliko hän tarpeeksi Marun tukena. Hän kysyy koko kirjan rivien välissä, jos ei suoraan sanoina: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Teinkö tarpeeksi? Vastaus: Et mitään. Teit. Huono omatunto on aina terveen seuralainen sairaaseen verratessa. Ja Anu oli Marulle ilkeistä riidoista ja häpeilystä huolimatta oikea sisko - myös terveet sisarukset riitelevät raastavasti, loukkaavat toisiaan. Mutta myös tuntevat toisensa paremmin kuin ketkään, ja se näillä sisaruksilla toteutui.

Ihailen Snellmanin tunnevoimaista, rehellistä esitystapaa ja tarinankerrontataitoa. Hän nappaa kiinnostavasti menneen sekaan tätä päivää, niin ettei eletä pelkissä muistelmatunnelmissa. Marun tarina on liikuttava ja surullinen, muttei varsinaisesti dramaattinen, jos joku sellaista odottaa. Kirjan päähenkilö ei ole oikeastaan olekaan Maru, vaan tarina käsittelee enemmän kirjoittajan omia tunteita, häntä itseään siskona, toimijana ja tekijänä. Ja samalla myös meitä kaikkia erilaisuuden kohtaajina.

Marun tuntemuksista emme voi tietää muuta kuin mitä sisko meille kertoo. Kirjan voi nähdä myös ikävästä ja surusta kumpuavana kunnianosoituksena kuolleelle siskolle, tapana pitää häntä elävänä, samoin kuin lapsuuden muistoja. Iän myötä vanhat asiat nousevat pintaan. Se voi yllättää monet - menneisyydestä ei niin vain pääsekään eroon, kuten nuorena kuvittelee.

Haikeankipeä tarina, ja Snellmanin taitavaa tekstiä on aina ilo lukea. Kirja ei ole elämää suurempi, mutta olisiko juuri sen kokoinen?

Kirjasta kertovat myös Leena Lumi, Marjatta ja  Pihi nainen, jolta löytyy lisää linkkejä.

Anja  Snellman: Pääoma. Otava 2013.



6 kommenttia:

  1. Hienoja oivalluksia, Arja, kuten tuo, että sisarusten kuuluukin riidellä ja että iän myötä vanhat asiat nousevat pintaan.

    Minä pidän tästä kirjasta paljon. Sinä herätit sen tässä postauksessa minulle uudestaan eloon, tuli aivan haikea olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, mukava kuulla. Kirjan voisi lukea joskus myöhemmin uudestaankin, viesti on ajaton. Vaikka pidin kyllä kovasti ajankuvastakin, vanhasta Kalliosta.

      Poista
  2. Minusta tämä oli Snellmanin paras kirja. Hän kirjoitti omista tunteistaan todella uskottavasti. Syyllisyys ja häpeä oman siskon vammaisuudesta, mutta samalla se luja yhteenkuuluvuus tulivat hienosti esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri nuo tunteet tässä korostuvat. En ole lukenut Snellmannilta läheskään kaikkia, joten en osaa verrata, tämä on ainakin erittäin uskottava ja rehellinen.

      Poista
  3. Hyvin sanottu tuo elämän kokoinen kirja. Ei elämää suurempi mutta monelle tärkeä vertaiskokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika monella on varmasti lähipiirissä joku sairas tai muuten erilainen, joten noita tunteita joutuu läpikäymään omalla tavallaan kukin.

      Poista