Elävää kuvaa

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kirjavaras

Kirjavarasta hehkuteltiin jokunen vuosi sitten, ja monet nimeävät sen yhdeksi parhaista lukukokemuksistaan. Päätin jättää kirjan väliin kolmesta syystä: liiallinen hehkutus on epäilyttävää, enkä ole salaillut allergiaani kirjoista ja lukemisesta kertovia kirjoja kohtaan. Lisäksi kirja kertoo toisen maailmansodan Saksasta: aihe tuntuu jo niin kolutulta.

Ehkä alan iän myötä pehmetä päästäni (enkä vain lihaksista), koska kirjan nyt saadessani olin utelias. Kirjaan viittaillaan siellä täällä, kuten Tuulisen saaren kirjakauppiaassa, joten halusin kuitenkin sen lukea ihan yleissivistyksen vuoksi.

Tarinan päähenkilö, pieni Liesel, joutuu kasvatusvanhempien hoitoon - vähän kuin Vihervaaran Anna, mutta sodan melskeissä ja natsi-Saksan syntysijoilla Münchenin liepeillä. Kasvatusäiti on ankara, isä lempeä. Hitlerin valta kasvaa, ja juutalaisia aletaan vainota. Liesel perheineen ei ole juutalainen, mutta heidän on vaikea hyväksyä tilannetta. Siihen on kuitenkin pakko sopeutua, hengenmenetyksen uhalla. Joita tapahtuu tuona aikana paljon, niin Saksassa kuin muissa sotaa käyvissä maissa.

Kuolleiden sielut kerää talteen kuolema, joka kertoo tarinaa. Kuolema on kiireinen, usein väsynytkin, mutta tekee työnsä suuremmin mukisematta. Viittauksia pomoonkin vilahtaa, mutta uskonnollinen tarina ei ole. Ihmisten hulluus kuoleman näkökulmasta on kirjan herkullisin puoli. Pidin myös siitä, ettei kuolemaa kaikista mietteistään ja töistään huolimatta tehdä liian inhimilliseksi, vaan se jää mystisen omituiseksi hahmoksi.

Liesel puolestaan on epäinhimillisen vastakohta: hauska, viisas pieni tyttö, joka elää lapsen elämää koulussa ja kavereiden kanssa, minkä noissa olosuhteissa pystyy. Sodan edetessä perheen elinpiiri ja toimeentulo kutistuvat, ja lopulta jännitys tiivistyy jatkuvaksi peloksi, kun he piilottavat juutalaisen kellariinsa.

Liesel pihistää kirjoja, kun se tuntuu tarpeelliselta. Siitä kirjan nimi. Kirjat ovat hänelle tärkeitä, sillä  hän varasti ensimmäisen kirjansa sinä päivänä, kun hän näki alkuperäisen perheensä viimeisen kerran, vaikkei hän vielä osannut edes lukea. Nyt mennään jo ylimakean puolelle, allergiani alkaa oireilla... Sitä paitsi, inhokkilistaani voi lisätä viittailut tulevaan tekstiin kirjan sisällä. Niitä myös viljellään. Jos luottaa siihen, että teksti kantaa, ei tarvitse houkutella lukijaa jatkamaan tällaisilla kikoilla.

Lieselin tarina ei ole ainutlaatuinen eikä edes koskettava, aiheestaan huolimatta. Kirja pyrkii kuvaamaan rohkeutta, vaikeiden asioiden kohtaamista, rakkautta ja muita hienoja asioita, jotka jäävät pinnallisiksi. Tarinassa on kyllä huumoria ja lämpöäkin, arkisten tapahtumien kuvailu on sutjakkaa, ja mukavasti kirjailija pitää jännitettä yllä, niin että kirja on helppo lukea, mutta kikkailun maku on vahva. Lämmön ja huumorin (ja kaikkien niiden hienojen asioiden) yhdistäminen natsivaltiossa elämiseen ja juutalaisten kohtaloon on laskelmoidun tuntuista: katsokaa, näinkin sööttiä voisi olla. Detaljitason ärsytyksiin en mene tässä.

Olen silti tyytyväinen: vaistoni ovat lukemisen valinnan suhteet melkoisen toimivat. Syystä välttelin, mutta mukava on tietää, mistä puhutaan.

Markus Zusak. Otava 2008. Suomennos Pirkko Biström.

Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilesta kirja on kaunis, poikkeuksellinen ja raskas. Susaa häiritsi kuoleman läsnäolo ja lisäksi tietty yritteliäisyys, mutta kirja veti ja sai huomion, ja lopulta kuolema kertojana oli hänestäkin kirjan parasta antia. Salla piti kirjaa hurskastelevana ja imelänä. Pihi nainen - jolta sain kirjan ja joka ei siis olekaan niin pihi - piti lopulta, vaikka kritisoi etenkin alkuosaa.

Liitän kirjan osaksi Ihmisiä sodassa -lukuhaastetta. Ja kirjabingossa rasti ruutuun kirja ja elokuva.



8 kommenttia:

  1. Minustakin kirja olisi ollut paljon parempi, jos se olisi ollut raastavampi. Vähän riskimmällä kirjoitettu. Nyt niin kirja kuin leffaversiokin jäi vähän pikkusieväksi. Kirja on varmaan sen vuoksi toisaalta myös niin suosittu. Vetoaa keskitiellään moniin.

    Oi voi, uskottavuuteni pihinä alkaa murentua (juuri mainitsin blogissani jopa ostaneeni Kilven mietelmäkokoelman). ;) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin jäi, pikkusieväksi siis. Hämmentävä yhdistelmä - raaka tosihistoria ja pikkusievyys. Ja sinun pitää kohta varmaan miettiä uutta nimimerkkiä. Toisaalta teit hyvän diilin, saithan kirjan vaihdossa.

      Poista
  2. Itse muistan tästä kirjasta tosi vähän, elokuvan kävin katsomassa silloin kun se tuli. Erityisesti leffassa minua harmitti se, että tosiaan tunsin kuinka minua yritetään manipuloida itkemään. Olihan se tosi hyvin tehty ja näin _mutta_. Kirjana muistelen tämän olevan varsin mukava ja helppo luettava, mutta muistijälki siitä ei tosiaan ole kovin vahva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, leffassakin tuli se sama tunne. Helppolukuinen tämä tosiaan kuitenkin on, mutta ei tunteisiin käyvä.

      Poista
  3. Luin kirjan noin 4-5 vuotta sitten, eivätkä muistikuvani siitä ole enää kovin selkeät, mutta mielestäni tämä oli ihan ok kirja. Olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että käsiteltävät asiat tuntuvat jostain syystä jäävän kovin pinnallisiksi, eikä tapahtumien ennakointi toimi toivotulla tavalla. Minulla ei sinänsä ole mitään ennakointia vastaan kirjoissa, mutta se yleensä joko toimii tai sitten ei.

    Olen itse kiinnostunut paljon juuri toisesta maailmansodasta, ja olisinkin halunnut pitää tästä kirjasta vielä enemmän. Elokuvan voin luultavasti tilaisuuden tullessa katsoa, mutta kirjaa tuskin luen enää uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, samaa ajattelin, viittailut tuleviin tapahtumiin eivät tässä toimi, enemmän vain ärsyttävät. Samoin ajattelin, että leffan voisi katsoa, tosin tuo Linnean kommentti mietityttää.

      Poista
  4. Tämän kirjan nimestä olen vääntänyt blogini nimen, KirjaValas. Silti en ole itse kirjaa lukenut, vaikka noin muuten kirja on "tuttu". Jokin on harannut minua alusta lähtien vastaan (ei hehkutus eikä muukaan, vaan jokin intuitio ja negatiivinen viba) enkä ole tuntenut houkutusta kajota kirjaan. Ei houkuta edelleenkään, vaikka periaatteessa pitäisi tämä kyllä lukea ihan vain sen takia, että olen siitä blogini nimen vääntänyt :D Mutta hmm, ehkä joskus eläkkeellä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, omaan intuitioon näköjään kannattaa luottaa. Mutta blogillasi on hauska nimi :-)

      Poista