VIERASKYNÄ: Maailman paras koulu?

Kirja-arvion on kirjoittanut Raija Airaksinen-Björklund, Draamatyö.

Kesäloma ja kirjaesittely – mikäpä sen oivallisempi yhdistelmä ulkosuomalaiselle, suomalaisen opettajakoulutuksen saaneelle viettää lomapäivää?

Keltikangas-Järvinen avasi Maailman paras koulu -kirjan sisältöä ja tematiikkaa varmistaen, että me kuulijat emme tekisi liian suoria johtopäätöksiä lukemastamme.

Olen asunut viimeiset 8 vuotta Saksassa (NRW) ja seurannut äitinä lapseni koulutaivalta paikallisessa koulujärjestelmässä. Opettajataustaisena äitinä olen ollut kriittinen ja tehnyt huomioita ja vertailuja suomalaisen/saksalaisen koulun välillä. Samalla olen voinut katsoa suomalaista koulujärjestelmää kauempaa ja arvioida sen hyviä ja huonoja puolia objektiivisemmin. Mikä tekee suomalaisesta koulusta niin hyvän? -kysymykseen olen saanut vastata useaan otteeseen. Suomen PISA-tutkimuksen hyvä menestys herättää kiinnostusta täällä Saksassakin. Jopa kateutta.

Keltikangas-Järvisen puhuessa kynäni suhisi, tunsin samalla saavani lohdutusta äitinä tuntemalleni huolelle oman lapsen koulumenestyksestä. Miksi se takkuaa? Kuulemani asiat selittävät monta asiaa, joita olemme kotona pohtineet. Ei tekisi pahaa saksalaisille pedagogeillekaan vilkaista kirjaa. Temperamenteista ei täällä puhuta ja arviointi on tabu. 

Maailman paras koulu? -kirja jakaantuu kymmeneen lukuun. Aluksi avataan termi temperamentti. Tiivivistetysti: temperamentti on ihmisen synnynnäinen toimintatyyli, joka on suhteellisen riippumaton yksilön kognitiivisista kyvyistä. Keltikangas-Järvisen mukaan sen tulisi vaikuttaa mahdollisimman vähän arviointiin. Tulee myös muistaa, että temperamentti on eri asia kuin käyttäytyminen/käytös.

Omat lukunsa saavat temperametti yhdistettynä niin oppimiseen, kouluarvosanoihin, "oikeaan osaamiseen" ja koulun rakenteisiin. Ehkä haasteellisin osio lukijalle on Mullosen tutkimustulosten esittely, joka mielenkiintoisuudestaan huolimatta vaatii oikeanlaisen vireystilan – s. 68 "Tulosten tulkintaan tarvittavia tilastokäsitteitä" auttaa lukijaa pääsemään kartalle. Mielenkiintoisia lukuja ovat myös katsaus opettajan omaan temperamenttiin sekä pohdinnat siitä, mitä opettajana EI tulisi tehdä omassa luokkatyöskentelyssään. Lopuksi kirjoittajat antavat ehdotuksia, mitä tutkimustuloksiin nojaten voisi tehdä.

Temperamentti ei saisi vaikuttaa arvosanaan. Keltikangas-Järvinen totesi, että opettajat antavat sellaisten asioitten vaikuttaa arvosanaan, joiden ei pitäisi saada vaikuttaa. Temperamentti koostuu ihmisen synnynnäisistä valmiuksista, taipumuksista ja reaktiotyyleistä. Olemme erilaisia esimerksi tavoissamme suhtautua uusiin asioihin. Temperamentti antaa vaikutelman, se on toimintatyyli, mutta ei kerro siitä, miten älykäs oppilas on. Opettajille heitetään haaste minimoida temperamentin vaikutus. Mutta miten arvioida oikeudenmukaisesti? Kai tässäkin tapauksessa toimivat vuorovaikutusteorioiden lait – itselle sopivimman ja luontevimman tyylin opettaa olettaa helposti olevan myös luontevimman tavan opiskella.

Yhteismitallisuus arvioinnissa – vaiko -mitattomuus ? Keltikangas-Järvinen puhuu oppilasarvioinnin subjektiivisuudesta - miten helposti siinä voi mennä harhaan. Opettajilta puuttuvat kunnolliset yhteismitalliset ohjeet arviointiin. Jokainen arvioi omien mittareidensa mukaan, vaikka Opetushallituksen arviointiohjeistuksesta on sivuja useita kymmeniä. Mittaamiselle tulee olla asteikko ja mittaväline. Kuinka pitkä matka on Helsingistä Ouluun? Vastaus voi olla a) n. 600 km b) 8 tuntia c) n. tunti – riippuen mittavälineestä. Kun kunnolliset mittarit puuttuvat, tukeudumme liiaksi olettamuksiin. Opettajakin on oma yksilönsä, ja yhteistyö oppilaiden kanssa ja jopa kouluarvosanojen arvioiminen on yhteydessä personallisuuksien yhteensopivuuteen tai -sopimattomuuteen.

Jäin miettimään kirjassa esitettyä väitettä, jossa kerrottiin, että suomalaisissa kouluissa temperamentin ja persoonan yhteys kouluarvosanoihin on suurempaa kuin muualla. Hmm. Tästä asiasta uskaltaisin olla eri mieltä kirjoittajien kanssa – ja epäillä tuloksen oikeellisuutta. Ainakin oma kokemukseni saksalaisesta arvosanakäytännöstä osoittaa, että temperamentti jos mikä vaikuttaa arvosanoihin. Selityksenä voi olla se, että temperamentti ei voi vaikuttaa arvosanoihin, jos koko käsitettä ei täällä tunneta eikä tunnusteta. Arvosana ei ole totuus osaamisesta, vaan oppiaineen opettajan käsitys oppilaasta.

"Arvosana ei ole palkinto eikä rangaistus, vaan tunteista riippumaton osaamisen indikaattori."

Olin lumoutunut koko Keltikangas-Järvisen puheenvuoron ajan. Olen ylpeä suomalaisesta koulujärjestelmästä, olen ylpeä suomalaisesta peruskoulusta. Vain hyvälle ja vankalle pohjalle rakennettu ja rakentuva koululaitos voi ottaa myös tälläiset asiat keskusteluun. Hatarammat järjestelmät sulkevat silmänsä ja kieltäytyvät keskustelemasta asiasta. Saksalaisen tavan koululla on vielä matkaa temperamenttierojen pohtimiseen – jos ensin tunnustettaisiin erilaiset oppimistyylit, huomioitaisiin ulkomaalaistaustaisten oppilaiden saksankielen tukiopetus. Jos opettajankoulutukseen lisättäisiin aineenhallinnan rinnalle ripaus pedagogisia opintoja, jos…

Ottaisin pois kysymysmerkin kirjan otsikosta ja laittaisin huutomerkin tilalle, joinakin hetkinä jopa kolme. Kysy minulta, jos haluat tietää, miten niin suomalainen koulujärjestelmä on hyvä. Ja mikä Saksassa mättää. Olen oppirahani maksanut, Siperia – tässä tapauksessa NRW – on opettanut.

Kenelle? Opettajille ja kasvattajille, myös oheiskasvattajille. Myös niille, jotka ovat kiinnostuneita vuorovaikutuksesta yleensä.

Muualla: Draamatyön blogissa saman kirjoittajan pidempi kirjoitus kirjasta. Bleue pohtii opetuskysymyksiä ja kirjan antia äitinä. 

Liisa Keltikangas-Järvinen & Sari Mullonen: Maailman paras koulu? WSOY 2014.

Kustantajan lukukappale.