He eivät tiedä mitä tekevät

Hetken blogihiljaisuus selittyy messuväsymyksellä, työkiireillä, perheellä ja - paksuilla kirjoilla. Tämä vuosi on oikea tiiliskivivuosi! Kultarinnat, Valontuojat ja Tiklit; Asko Sahlbergin ja Jani Saxellin uusimmat, kaikki yli 500-sivuisia, jotkut lähes tuplasti. Ei lopu lukijalta tekeminen.

Myös Jussi Valtosella on asiaa lähes 600 sivun verran. Odotin kirjaa kieli pitkällä, jos koiramainen sanonta sallitaan, ja koiramaista hännänheilutusta ja ihailua kirjailijaa kohtaan on ilmassa. Hänen älykkäät, ajankohtaiset ja häkellyttävän suoran rehelliset romaaninsa ovat ihastuttaneet. Jostain syystä olen blogannut vain yhdestä, Siipienkantamista, ehkä siksi, että sen kautta Valtosen löysin. 

He eivät tiedä mitä tekevät on hyppäys kotimaisista ympyröistä globaalille tai ainakin mannertenväliselle tasolle: päähenkilö Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, joka rakastuu suomalaiseen Alinaan. Huippuasiantuntija muuttaa Suomeen vaimon toiveen mukaisesti, eikä viihdy. Jos on tottunut MIT-tason resursseihin ja ympäristöön, komero Helsingin yliopiston pölyisessä nurkassa ei ihan täytä odotuksia. Eikä sää. Eivätkä ihmiset. Eikä vaimo.

Harmi, ettei Joe tullut kertoneeksi tarkemmin odotuksistaan Alinalle, tai Alina hänelle, jo aikaisemmassa vaiheessa. Mutta onko nuorena, rakastuneena ja maailman auki näkevänä siihen mahdollisuuksia? Molemmat ovat niin hyvin käyttäytyviä, sivistyneitä ja itsekeskeisiä, että vaikeat asiat vaietaan tai niistä viestitään vain pienin elein ja merkitsevin katsein, joita toisen odotetaan ymmärtävän. Niin toimi amerikan-avoin Joe, mutta myös suomalainen Alina.

Valtonen valottaa liiton alun ja kulun molempien osapuolten silmin. Lukija saa tilaisuuden ymmärtää molempia. Kun Joe muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, yksin, tapahtuu raju leikkaus ajassa eteenpäin. 

"Oli ihanaa päästä takaisin maahan, jossa huumori ei ollut hämmentävä, pelottava asia. Suomessa huumori rajattiin suunniteltuihin virallisiin karsinoihin kuten kesäteatteriin. Arki-Suomessa joutui tottumaan kivikasvoisiin ihmisiin, jotka välttivät tarpeetonta tuttavallisuutta ja säikähtivät, jos vaikkapa bussilippua ostaessa poikkesi protokollasta. Stand-up-klubeja ei Suomessa ollut, televisiosta tuli ohjelmia joiden nimi oli Tukiranka kuntoon."

Suomeen jää Alinan lisäksi poika, Samuel. Hän joutuu lapsen tapaan kärsimään isättömyydestä, vaikkei voi itse tilanteeseen vaikuttaa. Olemassaolo ei riitä: Joe säntää "oikeaan" elämäänsä lasta muistamatta. Ja tällä on seurauksia, kun Samuel kasvaa ja alkaa aikuistua.

"Mitä hän oli mennyt tekemään. Hyvä Luoja, mitä hän oli mennyt tekemään. Ja mikä pahinta: kuinka helposti se oli käynyt. Kumpikaan ei uskaltanut liikahtaa. Tämä oli hänen isänsä."

Trillerin piirteitä saavan tarinan juoni ei ole hätkähdyttävän yllättävä, mutta kiinnostava se on. Valtonen ruotii henkilöidensä psyykeä tarkkaan. Pienistä asioista muodostuu iso kuva. Samalla hän yhdistää tarinaan ajankohtaisia tapahtumia ja ilmiöitä. Aivoja tutkiva professori käyttää eläinkokeita: mikä tunteita herättävä juonenkäänne. Alkaa ajojahti, jossa ei säästellä keinoja, voimankäyttöäkään.

Joe ajetaan nurkkaan, hänen identiteettinsä asiantuntijana on vaakalaudalla, hänen (uuden) perheensä turvallisuus on uhattuna. Onko tämä oikein, tuntuu kirjailija kysyvän. Joe on ****pää ja itsekeskeinen hyväosainen, joten hän on oiva vihan kohde. Saako paha palkkansa? Kuvaako Joe sitä omaan napaan tuijottamista ja kapeaa näkemystä, joka herkästi amerikkalaisiin yhdistetään? Vai vain yksittäisen ihmisen rajoittuneisuutta, huippututkijan älystä huolimatta? Mutta onko Alinalla tai Samuelilla sen laajempi näkemys - ajaako perheen oikeus työn/tieteentekemisen ohi? Olisiko onnellisuus älyä tärkeämpää - eihän fiksu Alinakaan ollut liitossa onnellinen: 

"Avioero oli pohjimmiltaan Joen syytä. Hän olisi tarvinnut tukea ja läheisyyttä, johon Joe ei ollut kyennyt. Mutta entä jos sinäkin olisit ollut toinen, huusi käynnistyvän kuorma-auton moottori rakennustyömaalta, jonka ohi hän ajoi: sama kuin nyt! Olisitteko edelleen yhdessä? Olisitko ollut onnellinen? Nyt, kun olet itse toinen? Mutta kun en ollut, ja kun en ollut."

Kärsivin osapuoli on, kuten aina, lapsi. Hän ei tiedä taustoja, häneltä puuttuvat tunnesiteet ja kokemus. Hän elää erilaisessa maailmassa kuin edellinen sukupolvi, somen ja maarajat ylittävien ajatusten maailmassa. Samuel jää kirjassa vajaammaksi kuin vanhempansa, hän on "seuraus", ei syy, mutta muistuttaa paljon isäänsä ja äitiään. Syyt ja asioiden alkukodot löytyvät Joesta, Alinasta ja näiden maailmasta. Silti seuraukset ovat toisenlaisia kuin vanhempi sukupolvi osaa odottaa. Spoilauksen pelossa en kerro tarkemmin. Kirjan nimi on hyvin kuvaava, ihmisen perimmäiset totuudet voivat olla kuvitelmaa. 

Valtonen on harpannut kirjassa paitsi maantieteellisesti, myös sisällöllisesti. Jos aiemmat kirjat ovat olleet psykologisia tutkielmia miehestä pienessä kotoisassa elinpiirissä, nyt mennään laajemmalle tasolle, pureudutaan useamman ihmisen psyykeen, yhdistetään juoneen globaaleja ilmiöitä. Lisäksi hän tekee aikaharppauksia: vaikka aika kulkee suht realistisesti muutaman vuosikymmenen suurinpiirtein tähän päivään, on olemassa asioita, joita oikeasti ei ole, kuten keksintö, jossa IPod ja ITab ovat synnyttäneet aivan uuden laitteen. Teknologia on kehittynyt todellisuutta nopeammin. Kaikki tämä runsaus on hämmentävää, mutta ei hätää: Valtonen on taitava tekstin tekijä ja ihmiskuvaaja. Hän ei kikkaile - vaikka on välillä yllättävän monisanainen - ja osaa tarttua juuri kihelmöiviin kohtiin niin, että lukeminen on nautittavaa. 

Tosin kirja ei olisi kärsinyt tiivistyksestä etenkin loppupuolella; samoja asioita tunnutaan toistavan, lukijaan luottaminen horjuu hieman. Valtonen ei kuitenkaan ole ennalta-arvattava, vaan virkistävän omaääninen ja massasta poikkeava. Hänellä on oma persoonallinen tulokulmansa romaanin maailmaan. Suosittelen kirjaa ajatteluttavaa, älykästä ja moniulotteista psykologista romaania kaipaaville. Juonivetoisuutta hakevalle anti ei ole suurin, vaan tärkeintä ovat ihmisen motiivien, ennakkoluulojen ja myös kulttuuristen taustaerojen vaikutukset sekä muut kysymykset, joita lukijan mielessä herää Joen, Alinan ja Samuelin valinnoista lukiessa. 

En näe tätä massojen kirjana enkä hehkutettuna palkintovoittajana, mutta kuulen tyytyväisen hyrinän tietyn jos kohta rajallisen lukijajoukon suunnalta. Ja aivan hyvin voisin kuvitella kirjan myös englanninkielisenä, rapakon takana samalla tavoin oikean lukijapiirin viihdykkeenä. 

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014.

Helsingin Kirjamessut - mitä jäi käteen?

Kolmen täpötäyden päivän messuaminen riittää messu- ja kirjahullullekin. Lauantaina keskityin pariin tapahtumaan, sunnuntain lepään (ja luen!).

   


Bonnier - eli suomeksi WSOY ja Tammi - esittelivät kirjabloggaajille liudan kirjoja ja kirjailijoita. Tapasimme Sinikka Nopolan, Maritta Lintusen, Jari Järvelän, Riina Katajavuoren sekä peräti ulkomaisia vieraita: Paolo Giordanon Italiasta (kuva alla, haastattelijana Ella Kanninen) ja Kim Leinen Norjasta, joka asuu Tanskassa ja vietti välillä 15 vuotta Grönlannissa. Molemmat minulle uusia nimiä. Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vielä lukematta, mutta täytynee ottaa listalle, kanssabloggareiden suosituksesta. Leine voitti 2013 Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon, ja Ikuisuusvuonon profeetat on nyt päässyt Keltaiseen kirjastoon, joten odotukset ovat suuret.

Jari Järvelän (alla) uutuuksineen Särkyvää oli minulle ensimmäinen kirjailijan kirja ja todella myönteinen tuttavuus, niin kirjana kuin henkilönäkin. Minulla oli hieman väärä käsitys hänen tyylistään, mutta nyt se tuli oikaistua. Maritta Lintusen Hulluruohola on niin kaunis kirja, ettei se voi olla huono. Arvio seuraa, kun kirja on luettu.

Riina Katajavuoren Wenla Männistön olen pikaisesti lukenut, mutta kuten upea, innostunut ja monipuolista kielitaitoaan käyttämään päässyt emäntämme Ella Kanninen sanoi, se ei ole helpoin luettava ja ehkä aukeaa paremmin toisella lukukerralla, kun hienoudet alkaa hoksata. Idea on Aleksis Kiven tuominen tähän päivään: Jukola Bros asuu hottis-Wenlan naapurissa, ja kaikki veljekset (tai melkein) ovat nuoruutensa huippukukoistuksesta (lue: fyysinen muoto on muuttunut tytöstä naiseksi) nauttivaan Wenlaan ihastuneita. Seitsemän veljestä tänään, Wenlan silmin. Mainio toteutus, mainio valinta opettajille Kiven opettamiseen. Kuulin, että teatteriesityksiä ollaan jo tekemässä kirjan pohjalta, mikä ei liene äärettömän vaikeaa, sillä kirja itsessään on lähes teatterimainen esitys.

Muualla: Kirjakko ruispellossa -blogin arvio.

Muuta tapahtunutta: Sinikka ja Tiina Nopela signeerasivat kirjan kummitytölleni. Tiedän, että 10-vuotiaan mieli räjähtää... Että ihanko oikeasti ne, jotka on tehneet Risto Räppääjät? Sinikka Nopolan mukaan heidän aikuistuotantonsa on lapsikirjallisuutta suurempi, mutta on ikäpolvikysymys, mitä kukakin laajasta tuotannosta muistaa. Yhteistyö parin kesken kuulemma sujuu, vaikka se välillä katkaistaan railakkaaseen riitaan illalla. Ja aamulla toisen puhelin pirisee, että mulla ois idea... Kuten vaikka Risto Räppääjä ja Sevillan saituri, eikö ois hyvä? Rampen, Eilan ja Likan edesottamuksia on nyt kerätty yksiin kansiin. Aiheesta rävähtää leffateattereihin joulukuussa myös elokuva, ihan omalla draamaallisella käsikirjoituksellaan, ei kirjan tarinoista. Pääparia esittävät Pirkka-Pekka Petelius ja Heidi Herala, ja mukana on muitakin kovia nimiä, kuten Eila Roine ja Riku Nieminen.

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS esitteli toimintaansa ja kirjojaan. Valloittava Eva Wahlström on tehnyt kirjan viidestä viime vuodestaan, johon mahtuu paljon: lapsen syntymä, Evan hengenvaarallinen sairastuminen, parantuminen ja taistelu takaisin maailman huipulle. Taisteluhenkeä ei Evasta puutu, eikä rakkautta liikuntaan. Urheilussa on silti pimeitä puolia, ja tämän kahtiajaon hän haluaa kirjassa tuoda esiin. Nuorten ja muidenkin on hyvä tietää, mistä on kyse, kun urheilemaan lähdetään tosissaan, hän sanoo.

SKS on yllättänyt kirjapiirit aihevalinnallaan, mutta lukijan kannalta kustantaja ei ole kiinnostavin pointti eikä sanele lukuvalintoja, vaan kirjan aihe ja kiinnostavuus. Suomen vanhin kustantamo SKS sanoo kustantavansa alkuperäisen aatteen mukaisesti kirjoja, jotka edistävät suomalaista kulttuuria (näköjään myös urheilu lasketaan kulttuuriksi). Tieteen popularisoinnissa kustantamo on omaa lajiaan, ja aihekirjo on huikea! Linnunpöntön rakentamisohjeista taidekirjoihin, ja kaikkea siltä väliltä. Lempiteesini on, ettei maailmassa ole olemassa asiaa, josta ei olisi tehty kirjaa. SKS todentaa tätä osaltaan hienosti. Monet tietokirjat syyhyttäisivät lukemaan, mutta aikaa on aina liian vähän. Ainakin Kännykän historian aion lukea ja blogata, sillä se koskettaa omaakin työhistoriaani.

Mitä messuilta jäi käteen? 

Kasa kirjoja, osa lahjoiksi ostettuna, muutama omaksi, osa bloggarimateriaalina. Väsynyt ruumis, iloinen mieli. Innostavia ja ilahduttavia tapaamisia niin kirjailijoiden, bloggaajien kuin messuyleisön kanssa. Erityisen mukava oli huomata myötäsukainen kiinnostus bloggaajiin. Nimilappu rinnuksissa sain monta kontakteja; lukuvinkkejä, kommentteja kirjailijoilta ja kirja-alan ihmisiltä sekä messukävijöiltä, bloggariksi aikovalta... Eräs herra kysyi syytä messuillaolooni. Vastasin olevani kirjabloggaaja. "Aijaa, luokkaretkellä", riemastui hän. Kuulostaako sana 'kirjabloggaaja' sopivissa olosuhteissa luokkaretkeltä? En myöntänyt olevani opettaja, koska en ole, joten keskustelu tyrehtyi siihen. Oletan kaverin esiintymisen perusteella, että hän ehkä vieraili ahkerammin Viinimessujen puolella.

Monia tuttuja ja tärkeitä ihmisiä työelämän varrelta myös tuli messuilla vastaan Myös Frankfurt-tuttuja, joiden kanssa vertailtiin kokemuksia. Bloggaajapisteellä annoin kirjavinkkauksia ja tapasin kollegoita, kuten Kaisan ja Marian alla.

Sastamalan Pukstaavilta ostin Kirsin vinkistä huipputuotteen: kirjoihin perustuvan sanaristikkokirjan! Keski-ikäisten lempiharrastukset yhdistyvät, tuskin maltan odottaa ristikoiden ratkomista. Vaan raaskinko tuhria hienoa kirjaa? Sitä voi tilata Puukstaavilta, sillä - sori vaan - ostin viimeisen kappaleen, hinta 15 e.

Yksi kohokohtani: tapasin suuresti fanittamani Eeva-Kaisa Arosen (alla). Hänen kirjansa Kallorumpu ja uusin Edda ovat niin tajunnanräjäyttäviä, että niiden yhdistäminen oikeaan, elävään ihmiseen tuntuu vaikealta. Kerrankin kirjailija itse jää kirjojensa taustalle - vain tarpeeksi pyörryttävän vahva kirja toimii näin.

Lauantaina messuilla mutta minulta ohi menneitä olivat myös Erik Axl Sund (onko ne pari?), Apulanta ja Henkka Hyppönen. Näkemättä jäi myös Minttu Harjanne, vaikka sattuneesta (lapsenlapsisesta) syystä olen hyvin tutustunut hänen tuotantoonsa. Harjanteen Minttu on syntynyt jo 1978! Samoin ohjelmassa oli Antero Raevuori vaikuttavalla kirjallaan Helsingin pommituksista 1944,

Sirpa Kähkösen haastattelu kirjasta Graniittimies oli kuulemma kehno, mutta kirjailija itse loisti. Hietakehdon lukeneena ja Kähköstä muualla kuulleena uskon tämän täysin; hän on ammattilainen. Kirjoissaan hän yhdistää tarinan ja historialliset tapahtumat luontevasti ja lukijaa huomaamatta sivistäen, ei sormella osoittamalla opettaen tai arvottaen.

Loppupäivästä aloin olla puhki ja eksyillä käytävillä, joita olen tallonut parikymmentä vuotta. Mutta vielä on pakko sanoa, että messujen yksi paras anti ovat kirjabloggaajat, joista jokainen kertoo kirjoista omalla tavallaan ja siten laajentaa lukemista. Ja miten hauskaa kuulla ja harrastaa kirjapuhetta, joka on ainoa kieli, jota näinä päivinä ymmärsin. Tapasin ainakin seuraavat:

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/ 
http://bookingitsomemore.blogspot.fi/ 
http://suketus.blogspot.fi /
http://hdcanis.blogspot.fi 
http://ilsela.blogspot.com/ 
http://lukeminen.fi/blogit/kirjallisena-minna/
http://kirjasfaari.fi  Katsokaa myös Areenan haastattelut messuilta!
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/ 
http://kristankirjat.blogspot.fi / 
http://pigeonnaire.blogspot.com / 
http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/ 
http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
http://morrenmaailma.blogspot.fi/ / 
http://nenakirjassa.blogspot.fi/ 
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/ 
http://poplaari.blogspot.com 
http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
ttp://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/ 
http://sbrunou.blogspot.fi/ 
http://sarankirjat.blogspot.fi/ 
http://sininenlinna.blogspot.fi/ 
http://sivukirjasto.blogspot.fi/ 
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi 
http://tarukirja.blogspot.fi/ 
http://tuijata.wordpress.com/  

Lukekaa, ihmiset, kirjoja. Sillä on yllättäviä vaikutuksia. Kirjajuttujen ja blogien lukemisen vaikutus voi olla yhtä yllättävä (saattaa aiheuttaa jopa 74 % tuuheampaa lukemista). Ja kirja-alankin on elettävä; ostavat asiakkaat varmistavat sen, että saamme jatkossakin laadukasta luettavaa omalla äidinkielellämme. Myös kirjastolainaukset auttavat tässä. Kustantaminen on aina kaupallista toimintaa, ja ala saa myös uusia muotoja, kuten Lukulamppu osoittaa.

Lopuksi vielä pari tunnelmakuvaa. Haastateltavina Nura Farah (Aavikon tyttäret), vuoden esikoiskirjapalkinnosta tosissaan kisaava lupsakka Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys) sekä Meri Kuusisto "vauvoineen" (Amerikkalainen).

 

 

Helsingin kirjamessujen tunnelmia

Kaksi päivää takana, ja elämyksiä jo niin paljon, että väsy melkein iskee. Melkein, ei ihan (jos jalkasärkyä ei lasketa). Messutungosta on ollut mutulla arvioiden aiempaa vähemmän, mikä on mukavaa himomessuilijalle, mutta ei niin mukavaa messujärjestäjälle. Toivottavasti viikonloppu nostaa tungoksen huippuunsa!

Torstaina

Tapasin Heikkisen Antin jo takkinaulakolla. Mikä mäihä, koska hän vietti messuilla vain yhden päivän. Kerroin äitini arvion, että "on se Heikkisen kirja niin hävytön" - mainio Pihkatappi siis - ja Antti totesi äitien yleensä tuumivan näin. Ja halusi olla kuvassa asianmukaisen vakava (kerrankin). Heikkisen uutuus, Juice Leskisen muistelmat, on niin-pakko-lukea. Onhan Juice nuoruuteni vaikuttajia, ja A Heikkinen vaikuttaa juuri passelilta henkilöltä hänen tarinansa kertojaksi.

          

Seuraavaksi törmäilin Jani Saxelliin (yllä oikealla). Uusi kirja jatkaa Unenpäästäjä Florianin tarinaa ja sisältää paljon erilaisia aineksia historiasta "kummaan" ja odottaa jo yöpöydällä. Tarkemmin tästä, kun kirja on luettu.

Yksi nuoruuden tärkeistä kirjoistani on Anitta Konkan Hullun taivaassa. Leidillä itsellään (kuva alla) on ollut varsin kirjava elämä, joten hänen Unennäkijän muistelmansa menivät lukulistalle just samantien.

Kirjabloggareiden piste Boknäsin osastolla oli viihtyisä ja keräsi mukavasti kirjavinkkejä kaipaavia. Määrällisesti ei paljon, mutta sitä kiinnostuneempia. Ihmisillä on selvästi tarve jutella lukemisesta ja kirjoista, eikä siihen messuilla ole juuri muualla mahdollisuuksia. Myyjät eivät ehdi, haastatteluissa kyselyaikaa yleisölle on kovin vähän jos ollenkaan. Hyvä konsepti - messuilta erinomainen kädenojennus bloggareille ja tarpeellinen palvelu kävijöille.

Ja oli hirveän hauskaa etsiä kysyjälle oikeanlaista luettavaa! Vinkkilappuja täyteltiin ja keskustelut venyivät pitkiksi. Parhaiten toimii näköjään niin, että vinkkaajia on muutamia yhtä aikaa, niin vinkkauksesta tulee monipuolisempi. Kuvassa Sara ja Reijo.

Kriitikot vs. kirjabloggaajat -keskustelussa kosketeltiin kirja-arvioiden uutta muotoa. Mitä kriitikot tarjoavat, mitä bloggaajat eivät: perehtyneisyyttä, kykyä laittaa kirja oikeaan raamiin ja kontekstiin, arvottamista. Tosin toki osa bloggaajistakin taitaa tämän, mutta mediayhtiöiltä palkkaa saavia kriitikoita pidetään vielä tärkeinä suunnannäyttäjinä ja kirjailijan uran ja kirjallisuuden kehittäjinä. Suvi Ahola (vas,) sanoi urheasti olevansa valmis olemaan viimeinen dinosaurus, jos maailma muuttuu siten, ettei erillisiä kriitikoita tarvita.

Kirjasfäärin Taika (toinen vas,) edusti perusbloggaajaa, joka bloggaa ilosta ja harrastuksesta, ei rahasta. Lukulampun Salla (toinen oik.) taas esitteli uuden konseptin, jossa kirja-arvion voi ostaa. Läpinäkyvyyttä toivovat kaikki; jos arviosta maksetaan, se on tultava selvästi ilmi. Tähän suuntaan maailmalla kuulemma mennään, vaikka se meillä vielä kulmien nostelua herättää. Ymmärrettävää sikäli, että myös verkkokirjoittajien on elettävä, eikä laadukasta ja riittävän laajaa toimintaa voi harrastuksena ylläpitää ja kehittää, ei edes intohimobisneksessä (jossa taide on tärkein, raha tulee perässä). Keskellä puhetta johtanut Karo Hämäläinen, oikealla Aleksis Salusjärvi, Kiiltomato.net.

Intohimobines, uusi lempisanani; siitä puhuttiin kustantamojen pohtiessa uusia toimintamalleja. Siinä missä osittain osuuskuntatoimintaan perustuvan Crime Timen Harri Nykänen (toinen oikealta kuvassa alla) hehkuttaa, että heidän kaikki kirjansa ovat olleet voitollisia ja kirjailija saa siitä isomman siivun kuin isossa kustantamossa, sanoo Bonnier/WSOY:n Anna-Riikka Carlson (toinen vasemmalta), että pohjatyön kirjailijan tunnettuudelle tekevät suuret kustantajat. Ne julkaisevat esikoiset, runot ja esseet -  muutaman huippumyyntikirjan tuotoilla. Kuulija ymmärsi tästä, että Crime Timen kirjailijat ovat nimekkäitä jo aloittaessaan, eli pohjatyö on tehty muualla, joten voitollinen toiminta on mahdollista. Mutta ehkä hekin satsaavat esikoiseen, kun varoja alkaa kerääntyä riittävästi?

Isojen kustantamojen sanotaan imevän kirjailijan veret, kun taas pieniä aina kiitellään; tätä Anna-Riikka ihmetteli. Molempien on kuitenkin elettävä toiminnallaan, jota tarvitaan: harva kirjailija pystyy tai haluaa yksin hoitamaan kaiken työn, minkä kirjan kaupan hyllylle saaminen vaatii. Laadun varmistaminen on myös Anna-Riikan mukaan kustantamon tärkeä tehtävä, koosta riippumatta.

Kaikkien mielestä on kuitenkin hyvä, kun ja jos kirjailijalle on olemassa vaihtoehtoja kustannusmuodoiksi. Gummeruksen - joka on löytänyt tälle vuodelle häkellyttävän hienoja esikoisia - Katja Leino (keskellä) komppasi Anna-Riikkaa ja muistutti myös siitä, että isoissakin on eroja, esimerkiksi pörssiyhtiön ja perheyhtiön tuottotavoitteet voivat olla erilaisia.

Kiinnostava esimerkki eräästä kustannusmallista on omakustanne. Parhaan sellaisen palkinnon, Indie Book Rewardin, sai tänä vuonna DJ-kirja, jonka toteutti ilman kustantamoa asianharrastajien ryhmä. Tyypillinen omakustanne se ei ole, sillä ryhmästä löytyi niin viestinnän kuin graafisen suunnittelun ammattitaitoa. Normaalisti omakustanne on yhden miehen tai naisen, ei välttämättä lainkaan viestintäaloja tuntevan, tekemä. Tätä kirjaa myytiin jo ennen painokoneiden käynnistystä niin paljon, että kulut saatiin hoidettua. Sittemmin kokonaismyynti on kivunnut muistaakseni tuhannen viidensadan paikkeille, mikä on paljon. Keskustelukuvassa vasemmalla ryhmän myyntityöstä vastannut henkilö, jonka nimeä en valitettavasti saanut talteen.

Sekalaisia havaintoja: Katri-Helena keräsi odotetusti tuvan täyteen. Akavan Erityisaloilla oli hauska ständi: valokuvasuurennus Hämeenlinnan kirjastosta, sekä sisältä että ulkoa (tiiliseinä).  Nuo kirjat eivät siis ole oikeita kirjoja, vaan valokuva.

     

Ja hei, olihan esillä Draamatyön kirjatkin, joita Frankfurtissa markkinoimme! Suomen Kirjankustantajien osastolla.

Perjantai

Kun keskustelujen yleisöjä silmäili, valtaosa siitä on naispuolista, harmaata ja keski-ikäistä tai jo paremmalla puolella (tai ehkä hakeudun sattuneesta syytä tällaisiin keskusteluihin?). Hurmaava Arne Nevanlinna veti kuitenkin myös miehiä, jopa nuoremmasta päästä. Arkkitehtejä? Nevanlinnan Arne odottaa myös lukupinossa. Hetasta hän messuilla kertoi.

Merete Mazzarellan (alla vas.) tuoreimman kirjan aihe on outo, nimittäin Frankenstein. Tai paremmin sen luoja Mary Shelley. (Juu, sekin kirja on pinossa.) Haastattelu tehtiin ruotsiksi, mitä ihmettelin, sillä haastattelija ei osannut suomea sen paremmin kuin uskon kirjailijan itse osaavan, vai eikö hän tosiaan puhu suomea lainkaan? Ilman ruotsinkielen taitoa olisi jäänyt aika lailla väärinkäsityksiä. Daamin kirjat ovat kuitenkin omaa luokkaansa. Ja yllätys, yleisö oli naisvaltainen.

Esikoiskirjailijoita esittäytyi jälleen uusi ryhmä. Torstaina en ehtinyt paikalle, enkä olisi päässyt sisään, vaikka olisin norkoillutkin vähän vaille ovella, sillä yleisöryntäys täytti salin niin, että moni jäi ulkopuolelle. Tänään tilaa oli vielä pari minuuttia vaille, täyteen tuli kuitenkin reilusti.

Lempparini näistä ovat Meri Kuusisto, toinen vasemmalta, ja Henni Kitti, toinen oikealta. Antti Holman (oikea reuna) Järjestäjän ostin, koska teatterimaailma kiinnostaa ja kirjasta on puhuttu hyvää. Muut mukanaolleet ovat Jyrki Ukkonen (vas.), Heli-Maija Heikkinen (kolmas vas.) ja hänen vieressään Sami Majala.

Tapasin myös upean taitavan kirjailijan Helmi Kekkosen (Valinta ja Suojaton) sekä Pekka Saurin, jolle lahjoitin kynän, koska häntä odotti signeerauksenpyytäjiä, eikä hän löytänyt omaansa. En ollut itse jonossa, kuljin vain ohi. Aion kyllä ehdottomasti lukea kirjan Parempaa kuin seksi - ei kai noin raflaavaa nimeä voi vastustaa?

  

Muita

Messuilla keräsivät väkeä myös muut kuin työkseen kirjoittavat. Riku ja Tunna kunniakkaasti saivat myös nuorison kuuntelemaan kirja-asiaa - tai paremminkin matkustamisasiaa.

Petri Wallin tarinasta tehdystä kirjasta kertoivat Kingston Wall -bändin jälkeenjääneet jäsenet Jukka Jylli ja Pasi Kuoppamäki sekä tietysti kirjan tekijä Viljami Puustinen. Walli ei ollut edes ihan 27-vuotias (jolloin kuolema tekee taiteilijan) hypätessään alas Töölön kirkon tornista. Musiikki kuitenkin elää, ja nyt taas erittäin ajankohtaisena. Olivat aikaansa edellä. Bändi live-esiintyminen on legendaarista, ja kuten Kuoppamäki sanoi, virheitä ei voinut tehdä, sillä improvisoida sai ja piti, kahta samanlaista keikkaa ei ollut. Mikä oli todella erikoista parikymmentä vuotta sitten.

Ostosvinkkejä? Isoilla kustantamoilla on normaalit messutarjoukset, eli ale 20 %. Siltalalla on hyviä tarjouksia, kuten aina, vitosella laatukirjoja. Eurolla tai kahdella myös messuilta löytyy kirjoja, vitosella on jo valinnanvaraa. Divaripuolella on nähdäkseni vanhat tutut osallistujat, ehkä hieman entistä vähälukuisemmin. Sieltä ostin muutaman kirjan, ja uusia kaksi (Anitta Konkan ja Antti Holman). Lisäksi himoitsin vanhoista laivanosista tehtyjä tiimalaseja, mutta mietin vielä. Krääsäpuolta en ehtinyt tarkemmin tutkia. Markku Tantun kirjanmerkkejä ostin nipun.

Taloutta käsitteli mainion suorasukaiseen tapaansa Alf Rehn. Siis taloustiede ei ole vaikeaa, sanoo hän, kuka vain ymmärtää sitä. Perusperiaatteet niin taloudessa kuin Rehnin toisessa lempiaiheessa "managementissa" ovat yksinkertaiset: on myytävä kallimmalla kuin ostaa. Mukava pomo on parempi kuin kusipääpomo. Jne. Rehnin mielestä olisi tärkeää, että talousasioista puhuttaisiin siten, että se käy ihmisten järkeen, eikä liian abstraktilla tai korkealla tasolla, jotta jokainen voisi ottaa kantaa. Hän myös kritisoi jatkuvaa konsulttien ja muutosliiderien tulvaa, jonka avulla "ollaan liekeissä" tai milloin mitäkin, kun perusasiat ovat kuitenkin selkeät ja aina samat.

Lopuksi herkistyn ja rauhoitun Aulikki Oksasen tunteella esittämään runoon Sinua, sinua rakastan.

Mitä jäi näkemättä? Paljon, kun ohjelmaa katsoo. Tietokirjat lähes täysin, mikä harmittaa, mutta kaikkeen ei vain repeä. Ehkä pidän ensi vuonna henkilökohtaiset "tietokirjamessut". Toistaiseksi odottelen muilta blogiraportteja, mm. Jyrki Ehnqvistin ja Esko Valtaojan esiintymisistä.

Huomenna lauantaina ohjelmassani on kirjabloggaajien ja WSOY:n kirjailijoiden tapaaminen sekä SKS:n tilaisuus. Sen jälkeen messut alkavat minun osaltani olla paketissa tältä vuodelta.

Hyvää messuviikonloppua! #bloggaritmessuilla

Helsingin kirjamessut - tärpit

Tänään ne sitten alkavat, Helsingin kirjamessut, kirjabloggaajan joulu ja juhannus. Vapaapäivät töistä on sovittu, vesipullo hankittu, mukavat kengät katsottu, messuohjelma koirankorville selattu.

Kirjabloggaajilla on tänä vuonna piste Boknäsin osastolla 6g85, hallin keskivaiheilla. Päivystämme to 13-14, to-pe 15-17, la-su 11-14, ja muinakin aikoina meitä paikalta löytää. Tervetuloa kysymään kirjavinkkejä tai antamaan oma vinkkisi bloggareiden luettavaksi!
Tunnelmia ja vinkkejä Kotimaisten kirjablogien fb-sivulla ja #bloggaritmessuilla.

Messuista aion nauttia täysillä; tällä kertaa pyrin pitämään homman kiireettömänä ja jättämään aikaa vaeltelulle, löydöille ja uusille tuttavuuksille. Jos ostoksia ajatellaan, uutuuskirjat ovat nähtävissä myös kirjakaupoissa, joten ne eivät niinkään innosta (paitsi jos joku ihailemani kirjailija on paikalla itse), vaan divaripuoli ja pienet kustantamot, joita muuten ei juuri missään näe.

Eniten kuitenkin kiinnostavat kirjailijahaastattelut ja kirja-alan keskustelut, joita tarjolla on sen verran ruhtinaallisesti, ettei kaikkiin voi mitenkään ehtiä. Esimerkiksi to klo 14 kertoo Anita Konkka muistelmakirjastaan Katri Vala -lavalla samaan aikaan, kun Anni Kytömäki, Tommi Kinnunen, Pajtim Statovci ja muita esikoiskirjailijoita on Kullervo-tilassa, mikä harmitus! Voisin juosta eestaas, jos esiintymispaikat eivät sattuisi olemaan juuri vastakkaisissa päissä Messukeskusta.

Torstaina kutkuttaa tietysti myös keskustelu kriitikot vs. kirjabloggajat klo 17 Kullervossa. Ammattikritiikki vähenee, blogit kasvavat - mikä on syy ja mikä on seuraus? Pakko kuulla.

Tietokirjojen, ruotsinkielisten kirjojen ja vaikkapa julkkiskirjojen ystäville on omat ohjelmansa. Musta Barbaari kertoo kirjastaan juuri kun olen päivystämässä bloggariständillä, joten valitettavasti tämä menee minulta ohi. Katri-Helenaa haastattalee HS-kriitikko Jukka Petäjä Aleksis Kivi -lavalla klo 14.30.

Perjantain tärpeikseni olen merkannut 11.30 Arne Nevanlinnan Katri Valassa, jossa jatkaa klo 12 Merete Mazzarella, sekä keskustelun kirja-alan tulevaisuudesta klo 14 Ainossa (Sofi Oksanen, Jörn Fonner, Laila Hirvisaari, Harri Kalha). Samaan aikaan esiintyy taas esikoisia, kuten Henni Kitti, Meri Kuusisto ja Antti Holma, Kullervossa. Antti Tuuri klo 17 Aleksis Kivessä, Alf Rehn klo 18 Eino Leinossa.

Ja siinä välillä klo 16.30 Otavan osastolla inhottavan kammottavan Varistyttö-trilogian kirjoittaja Erik Axel Sund, 17.30 SSK:n osastolla. Kannattaa muistaa, että virallisessa ohjelmassa ei ole kaikkia esiintymisiä - näytteilleasettajilla on omansa (löytyvät yleensä ohjelmalehtisen mainoksista tai viimeistään paikan päältä osastoilta). Yllätyksiin ja "tuttuihin" (= kirjailijoihin, joita on nähnyt vain mediassa) törmää messuilla silti aivan varmasti. Lienen jo kertonut jutun kirjabloggaajakaverista, jota Siri Hustvedt taputti ruuhkassa olalle pari vuotta sitten ja lausui pari sanaa. Varo siis - kuka vain voi taputtaa olallesi!

Mukavaa messuilua ja lukemisen iloa! Messut alkavat n-y-t NYT!

Särkyvää

Keski-ikäinen Teemu on päättänyt lopettaa elämänsä ja komeasti: hän on tien päällä rämisevällä Ladalla kohti Espanjan Pamplonaa. Nuorena nähty härkäjuoksu muutti hänen elämänsä suunnan, hän tuumii, joten sopiva tapa lopettaa väärin valittu väylä on hypätä härkien sarviin.

Suomalainen tyttö, t-paidan tekstistä päätellen, liftaa tien poskessa, ja Teemu noukkii tämän kyytiin. Siitä saa alkunsa merkillinen ihmissuhde, jonka luonteen Teemu tajuaa vasta myöhään.

Jari Järvelä kirjoittaa irtonaisesti ja rennon vaivattoman tuntuisesti hersyvän hykerryttävää tarinaansa. Luulin kirjaa etukäteen miehen kärsimysdraamaksi ja vähän haukottelin valmiiksi, mutta sitä enemmän nautin, nauroin ja pyrskähtelin tekstin edetessä.

Itsemurhan suunnittelu on totta kai kovin traagista, mutta lukija ei osaa ottaa sitä tällä kertaa niin vakavasti. Teemu kirjoittaa sinnikkäästi blogia, jossa hän haikailee eron ottaneen vaimonsa perään. Hän kertoo pariskunnan historian sen kalseaan loppuun saakka miehisellä rehellisyydellä, joka nostattaa myötähäpeää mutta riisuu aseista. Mainion vastakohtien parin muodostavat kirjoittajan sydänlihasta syvältä riiponeet kokemukset vs. blogikommentit, jotka ovat juuri sellaisia kuin some tarjoaa. Tiedätte kyllä.

Vastakohdilla leikittelyä, sitä tässä on. Järvelä liikkuu tragedian ja komedian, luopumisen ja alkamisen, matkanteon ja jäämisen, kokemuksen ja nuoruuden, menneen ja tulevan, itsetuntemuksen ja sokeuden, turvan ja turvattomuuden ja monen muun ääripään välillä ketterästi pompahdellen kuin flipperipelin pallo, rajoja sopivan kirpeästi kosketellen, mutta ei lopultakaan niitä ylittäen. Lukijan vire säilyy asteikon yläpäässä pallon kulkua seuratessa. Pallottelua jatkavat kunniakkaasti Teemu ja hänen liftarinsa Agnes.

Kekseliäs mutta ei kikkaileva kieli on nautinnollista luettavaa. Puhe- ja yleiskielen sekä kertojan ja minä-muodon vaihtelu tuo oman piristeensä. Fiksu teksti ei aliarvioi lukijaa, vaan luottaa tämän taitoon erottaa tärkeät ja naurettavat asiat. Tästä pidin erityisesti, ja uskon, että elämänkokemus auttaa niin asioiden suhteuttamisessa kuin kirjan kokemisessakin. Itse olisin nuorena ottanut tämän aivan liian vakavasti, pöyristyneenä, kun nyt pidän tarinaa älykkäänä, herkkänä ja hauskana. Hieno ja yllättävä tapaus, tämä. Nyt on pakko tutustua Järvelän tuotantoon enemmänkin.

Ladan takaboksissa on laatikko, jossa on Teemun koko elämä. Se on merkitty Särkyvää-tarralla, kuten kirjan kansikin. Särkyvän on pakko särkyä, jotta eheytyminen alkaa, tuntuu Järvelä sanovan. Ja särkyväkin voi tulla ehjäksi, vähän erilaisena vain. Ravistettava ennen käyttöä?

Kenelle? Rankkoja asioita kokeneille. Huumorin arvon tunnustaville, kotimaisia (huumori)mieskirjailijoita ihaileville. Laadukasta suomalaista tämän päivän kirjaa hakeville.

Muualla: Booksy uskaltaa suositella. Lumiomena sanoo Järvelän kirjoittavan vauhdikkaasti, ironisesti, viiltävästi ja hellästi. Tuija sanoo kyytiä tragikoomiseksi absurdein painotuksin.

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014.

Hyöky

Piipahdin vaihteeksi Etelä-Amerikassa Daniel Galeran Hyöky-kirjan mukana. Ja olipa virkistävä sukellus, kaiken kotimaisen kirjallisuuden hehkutuksen väliin, tutustua brasialaiseen nykykirjallisuuten, jonka tähdeksi Galeraa on tituleerattu.

Galera kertoo nuoresta miehestä, joka haluaa selvittää isoisänsä arvoituksen. Tämä oli tapettu hämärissä olosuhteissa, tai ehkä sittenkään ei. Pojan isä kertoi tapahtumista juuri ennen omaa kuolemaansa, ja poika lähtee pieneen kalastajakylään valtameren rantaan vaarin jalanjäljille, sillä hän kaipaa elämäänsä muutosta muutenkin ja rakastaa uimista. Garopaban kylään hän kotiutuu pian, hankkii kuntovalmentajan töitä ja uusia tuttavuuksia, mutta muistuttaa isoisäänsä ulkoisesti niin paljon, että jotkut luulevat näkevänsä aaveen. Taikauskoon ja outoon vihaan nuori mies törmää reissullaan vielä monta kertaa.

"Mitä sä itse tiedät sun vaarista?
Vähänlaisesti. Sen mitä isä kertoi ja mitä sä kerroit nyt. Mä en koskaan nähnyt sitä. Se katosi ennen mun syntymään. Ilmeisesti se tapettiin täällä.
Jopas jotain. Sä näytät ihan samalta. Se taisi olla vähän pidempi. Mutta se onneton ja sä olette kuin kaksi marjaa."

Galera maalaa hienosti laajan kuvan niin nuoren miehen persoonasta kuin pienen brasialaisen paikkakunnan elämänmenosta. Rytmi on aivan toinen kuin meillä, samoin ajattelutavat ja uskomukset, maisemista puhumattakaan. Karnevaalihumua ja upeaa idylliä vuoristoineen ja surffareita vetävine huikeine rantoineen, mutta myös toista puolta: verkkokalastus hiipuu elinkeinona teollisen tehokalastuksen alla, huumeet ovat monelle arkea, väkivalta ei ole vierasta.

Mielenkiintoinen piirre miehessä on - erakkomaisuuden ja äijämäisen itsepintaisen oman tien kulkemisen lisäksi - puuttuva kasvomuisti. Hän tunnistaa ihmiset käsistä, hiuksista, kävely- tai uintityylistä, mutta kasvoja hän ei muista viittätoista minuuttia kauempaa. Hänestä on kehittynyt terävänäköinen tarkkailija, joka katsoo kaikkea hieman kaukaa, eri tavoin kuin muut. Kuten ystävä kuvaa:

"Sä oot vain tykästynyt siihen etäisyyteen. Sussa on aika tavalla itseriittoisuutta ja ylemmyyttä. Sellaista valtaistuimella istuvaa leijonaa. Ja samalla sä oot niin lempeä. Siinä ei ole järkeä."

Galera kuvaa niin paikkoja, tapahtumia kuin ihmisiäkin monisanaisen laveasti jutustellen. Tekstiä on paljon tiukkaan ekonomisuuteen ja pieneen, mutta vahvaan ilmaisuun tottuneelle skandilukijalle. Mutta jos sanamäärää ei säikähdä (tai kun tyyliin tottuu), teksti on helppolukuista ja tunnelma on lämmin, jopa hyväntuulinen, vaikka aiheet ja miehen mieli eivät ole aina iloisia. Vakavaa, mutta ei tosikkomaista. Paljon viljelty puhekielisyys auttaa jutustelun tunteen ylläpitämisessä. Draaman kaari kantaa, ja loppuhuipennuksia on jopa useita.

Osa kirjasta on Otavan mukaan julkaistu Outo-teemaisessa Grantassa 2-2014, ilmeisesti juuri tuon kylässä vallitsevan taikauskon sävyttämän maailmankatsomuksen vuoksi. Se on kuitenkin vain yksi osa tarinaa, eikä teksti ole leimallisesti "outoa" tai maagista - tai ainakaan minä en kokenut sitä sellaisena. Ainakaan nuori mies ei ole mitenkään henkinen hahmo, vaan päinvastoin, erittäin fyysinen ja toimiva.

Kirja on sekä road movie ja jännitystäkin tarjoava identiteetinetsinnän seikkailu että osin myös yhteiskunnallinen romaani ja ajankuva, persoonallisella tvistillä, joka syntyy nuoren miehen omasta vahvasta persoonasta - ja tietysti kirjailijan uskottavasti tavasta kuvata kokonaisuus tuon linssin kautta.

Daniel Galera: Hyöky. Suomennos Antero Tiittula. Otava 2014.

Lintu pieni

Taas mennään ihmismielen kummiin ja pelottaviin sokkeloihin. Ja ajassa sota-aikoihin, Viipuriin, vuoteen 1944. Josta välillä seuraavan vuosikymmenen Helsinkiin. Doran lapsuudessa on ahdistavia kokemuksia, jotka alkavat piinata toden teolla hänen aikuistuttuaan ja avioiduttuaan. Näitä tapahtumia seurataan kahdessa ajassa vuorotellen. Muodikas kerrontatapa, mutta tässä ainoa oikea, sillä myös Doran mieli liikkuu monella tasolla, monessa ajassa.

Doran ja pikkusiskon äiti ei ole mieleltään terve, joten lapset syntyvät kummalliseen kotiin. Isää ei enää ole, mutta on arvovieras, herra, joka ei saa nähdä lapsia visiiteillään näiden äidin luona. Lapset pannaan piiloon.

Isona Dora, nyt Dorotea, haluaa unohtaa kaiken ja olla kuten muutkin, turvassa. Oton kanssa hän arvelee saavuttavansa rauhan ja taloudellisen varmuuden. Ainakaan enää ei tarvitsisi pelätä nälkää. Hän ei halua kertoa kenellekään taustastaan, ei edes sitä, että hän on lähtöisin Viipurista. Mutta niin helposti mennyt ei anna periksi. Häkkilintu ei osaa elää vapaudessa, eikä mieleltään kahlehdittu voi olla itsenäinen, tunteva ja toimiva ihminen. Vaikeat traumat, pelot ja syyllisyys sysivät Dorotean ajatuksia pelottavaan suuntaan. Myös Otolle avioliitto osoittautuu pettymykseksi.

Molemmilla on syviä, tiedostamattomiakin toiveita, joita he käsittelevät omalla tavallaan, löytämättä tietä toistensa luo. Molemmat ovat yksinäisiä, mutta eivät pysty auttamaan toisiaan. Surullista ja riipaisevaa sekin, mutta erityisesti riipaisee Doran lapsuuden kuvaus: melkein liian kammottavaa luettavaksi. Eikä sekään helppo osuus ole, jossa kerrotaan, miten viaton lapsi saa kokea vanhempiensa puutteet (jos nyt mielisairautta voi puutteeksi sanoa) ja maksaa niistä loppuelämänsä. Otto ei ymmärrä Dorotean hädän syvyyttä, eihän sitä ymmärrä nainen itsekään. Ja vaikka Otto ymmärtäisikin, hän ei vaikuta mieheltä, joka voisi vaimoaan tuossa tilanteessa auttaa.

Henkeä pidätellen tätä luin, ja välillä teki mieli hypätä kappaleita yli, koska oli niin rankkaa. Yritin olla hyppäämättä ja pakotin itseni lukemaan kaiken - koska muuten asiat olisivat jääneet vaivaamaan pahasti - mutta olin helpottunut, kun pääsin loppuun. Tulikin aloitettua, mietin monesti. Toden sanoakseni, kuvittelin kirjaa jotenkin runollisemmaksi tai "kirjallisemmaksi" - no, en ainakaan näin mustaksi. Kuvailua on paljon, mutta se ei silti tee kirjasta miellyttävää, vaan saa aikaan koleaa toden tuntua ja imaisee lukijan mukaan mustaan. Vahvatunnelmainen, pelottava ja koskettava tarina pieleen menneestä lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Aina eivät siivet kanna. Ja toisin kuin fraasi väittää, ihmiselle voi hyvin kertyä enemmän kuin hän pystyy kantamaan.

Jos aiheen kestää, niin sujuva teksti ja vahva tunnelma vie mukanaan, eikä kirjaa voi jättää kesken. Tärkeä juonne on sadunkerronta, tarinankerronta, joka sekin saa karmean käänteen. Ei todellakaan hyvän mielen luettavaa. Jopa kaikki henkilöt ovat jotenkin karmaisevia; kenestäkään kirjailija ei anna pitää, hän ei myönnä yhtään helpotusta tai kevennystä lukijalle. Tummaa, tarkkaa ja vaativaa kerrontaa, taitavaa esikoiskirjailijan työtä.

Kenelle? Rankkuutta kestäville, kepeyttä kaihtaville, psykologisten henkilötutkielmien ystäville, rankan lapsuuden vaikutuksia miettiville.

Muualla: Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo kerrontaa kauniiksi, kirjaa vangitsevaksi ja kirjailijaa taitavaksi luomaan jännitteitä ja kauhunsekaista tunnelmaa. Mustikkakummun Annaa kirja kosketti ja pysyi pitkään mielessä. Alakuloisuudessaan vahvan kaunis romaani, sanoo Kirjakaapin kummitus, Jonna.

Tanja Pohjola: Lintu pieni. Atena 2014.

Koston enkeli

Minulle uusi kirjailija, tosin jo pitkän uran tehnyt, Juha Ruusuvuori, on julkaissut kiinnostavan, pienimuotoisen tarinan parisuhteesta ja mustasukkaisuudesta. Ja vähän muustakin psyykeä häiritsevästä.

Tarina on kahden ihmisen välinen: Harryn ja Mian, sivistyneen pariskunnan, joiden avioliitto on asettunut uomiinsa, molempien tyydytykseksi. Silti kaikki ei ole kunnossa, huomaa lukija pian. Mutta mikä mättää?

Jännite syntyy juuri tuosta kysymyksestä. Onko heillä oikeasti kaikki hyvin ja onko muu vain kuvitelmaa? Ovatko Harry ja Mia jääneet niin entisten (nuorempien) itsensä pauloihin, etteivät pysty siirtymään seesteiseen keski-ikään? Onko omistushalu suurempi kuin rakkaus? Ja mitä rakkaus oikeastaan on? Miksi he eivät ole onnellisia?

Mia turvaa Jumalaan, Harry historiaan. Omasta mielestään todesti, mutta lukijalle osoitetaan, että niin ei ole. Ruusuvuori ei piilottele syitä eikä seurauksia päällisin puolin, mutta sittenkin lopulta tekee niin. En kokenut saavani vastauksia, mutta se ei liene tarkoituskaan. Tiheä tunnelma rakentuu kahden ihmisen vuoropuhelusta, josta muodostuu kuva tilanteesta. Mutta kuva ei ole kokonainen, lopussakaan, vaikka jonkinlainen selitys sieltä löytyy. Teksti sinänsä on ammattimaisen sujuvasti ja varmasti muotoiltu, ja se iskee kipeisiin kohtiin terävästi ja vakavalla mielellä. Sanoisinko jopa: suomalaisen synkeästi.

Täysin uskottava tarina tai sen loppu ei kuitenkaan ole, monessakaan mielessä, mikä jäi hieman ärsyttämään. Spoilauksen pelossa en tarkemmin ruodi noita häiritsevyyksiä. Ehkä joitakin huolimattomuuksia on havaittavissa. Nopealukuinen ja vaikuttavatunnelmainen kirja silti on eikä ollenkaan huono valinta - sopisi erinomaisesti vaikka lukumaratonkirjaksi. Kansi kuvaa hyvin kirjaa: erittäin pelkistetty ja tyylikkyyttä tavoitteleva, mutta ei kovin erottuva.

Mitä jäi käteen? Ruusuvuoren kirjoja täytyy lukea lisää. Tämä ei liene paras edustaja runsaasta tuotannnosta.

Kenelle? Parisuhteita pohtiville, mustasukkaisuutta miettiville, psykologisista tutkielmista pitäville, suomalaisen kansanluonteen luotaajille.

Muualla: Ulla sanoo kirjaa psykologiseksi trilleriksi parisuhteen kipupisteistä. Mutta Ullankin postaus on hieman ristiriitainen siten, että hän osin kehuu, osin taas ei.

Juha Ruusuvuori: Koston enkeli. WSOY 2014.

Frankfurtin kirjamessut, osa 2

Messuraportti jatkuu. Paviljongin lisäksi suomalaisilla kaunokirjallisuuden kustantamoilla oli messuilla yhteisosasto ulkomaisten kustantamojen hallissa, samoin koulutuspuolen kustantajilla yhteisosasto tieto- ja oppikirjoihin keskittyneessä Education-hallissaan.

Aalto-yliopistolaiset olivat suunnitelleet kaikki Suomen tilat, myös osastot, ja tyylikäs kokonaisuus olikin, aina ohjelmaa, kirjanmerkkejä ja lasinalusia myöten. Vieraille jaettiin myös teemakassia Suomi-tietouksineen.

Suomen lattiat olivat kiiltävän valkoiset - siivoojien kauhuksi. Muissa suurissa ulkomaisten kustantajien halleissa hallitsi sininen lattimatto, ehkä Suomen kunniaksi? Yksi fiba osui silmään: Suomen koulukirjojen osasto jäi kovin vaisuksi, sillä sen yläosa oli "unohtunut" disainata: pelkkä valkoinen väri ei erotu tuosta valtavasta tarjonnasta, vaan näyttää lähinnä anteeksipyynnöltä. Näyttävä teemamaalogo tai muu väritys olisi ollut paikallaan, vai mitä? (ks. kuva alla)

Kirjojakin oli koulupuolella näytillä vaatimattoman vähän siihen nähden, miten suomalaista koululaitosta rummutettiin ja haluttiin tuoda esiin. Selitys on se, että messuille oli tuotu vain sellaisia kirjoja, joilla oikeasti arveltiin olevan mahdollisuuksia muuallakin kuin Suomen markkinoilla. Eli esimerkiksi kuvallisuuteen perustuvia tai matematiikkaa. Aihe kiinnostikin kävijöitä: suomalaista koulua käsittelevä seminaari veti kolmisensataa osallistujaa.

Muista halleista löytyivät muun muassa saksalaiset kirjat ja kustantajat, saksannetut kirjat, kirjapainot ympäri Eurooppaa sekä antikvariaattipuoli. Esillä oli myös isoja lehtiä ja muita medioita, kuten saksalainen Yleä vastaava tv-kanava ARD omalla hallillaan. Ja tuntui siltä, että mukana on koko maailma: Euroopan lisäksi niin Lähi- ja Kauko-itä, Kiina, Etelä-Amerikka... Arabiankielisiä kirjoja ja maita oli runsaasti. Yksi kauneimpia osastoja oli Espanjalla.

 Myös Tsekin osastosta pidin. Thaimaa oli näyttävä kukkalaitteineen. Jopa Romanialla oli oma osastonsa - vaikka rahatilanne on mikä on. Ja Venäjä tietysti näyttävästi. (Kuvat alla).

   

Alla vasemmalla kuva mm. Tuomas Kyröä julkaisseen saksalaisen kustantamon Hoffman und Kampen osastolta. Ja olivathan mukana tietysti Miss Marple ja Monsieur Poirotkin.

  

Suuri osa osastoista järjesti omaa ohjelmaa, kuten Suomessakin: kirjailijahaastatteluita, kilpailuja sekä omia illanviettojaan vierailleen tai muille näytteilleasettajille.

Suomen osastolla

Suomen osastolla riitti kuhinaa sen ajan, minkä olin paikalla. Pääsin itsekin neuvomaan monia kävijöitä, joilla riitti kysyttävää laidasta laitaan: joku etsi kääntäjää arabiasta suomeen, toinen halusi esitellä uutta kirjanjulkaisualustaa, kolmas kyseli, olisiko mahdollista saada cool-rintamerkkiä... Osaston työntekijöillä ei tullut aika pitkäksi, ja uskon kuhinan vain kasvaneen viikon loppua kohti.

Ensimmäisenä päivänä Suomen ja Saksan presidentit puolisoineen vierailivat osastolla, joka täyttyi ilmeettömistä, tiukkoihin pukuihin pukeutuneista turvamiehistä - heitä parveili muutenkin näkyvästi. Myös poliisipartiot kiersivät messutiloissa jatkuvasti.

 

  

Yhteensä Suomesta oli esillä peräti 37 eri kustantajaa. WSOY, Tammi, Gummerus, Otava, Like, Karisto, Edita, Minerva... Tyylikkäät osastot myös toimivat; ne olivat avoimia, selkeitä ja helppoja tulla. Kaunokirjallisuuden keskiön infopisteessä työskenteli Suomen Kustannusyhdistyksen väkeä (ja Filin?), joka hoiti homman ammattimaisesti - kaikki sujui.

Pari päivää kului tiiviisti töissä: kun saimme kirjat paikalleen, aloimme hakea alan infoa ja kontakteja Draamatyötä varten. Ja ihme on, jos jotain seurauksia tästä työstä ei koidu. Tietoa kertyi, tuttavuuksia solmittiin.

Oli hienoa ja opettavaista nähdä käytännössä - vaikka noissa mitoissa ruohonjuuritasolla - miten ammattilaiset toimivat ja miten verkostoituminen tapahtuu. Käyntikortteja löytyi kotona laukusta kasa, jopa kielillä, josta en ymmärrä edes aakkosia. Ihmiset olivat ystävällisiä, kohteliaita ja äärimmäisen ammattitaitoisia: vastaus kysymykseen kuin kysymykseen löytyi aina, hymyn kera.

Back stage näytti samalta kuin millä messuilla tahansa. Oven taakse saattoi hetkeksi vetäytyä hulinalta. Se keitti kahvia, joka sattui ehtimään. Kuvissa taukoa viettävät pienkustantajan edustajat, Raija Airaksinen-Björklund (vas.) ja minä. Hienot cool-lätkät läpsäistiin rintapieleen kaikille suomalaisille.

Lisää messutunnelmia, kustantajia ja kirjailijoita lähitulevaisuudessa Lukulampussa, jossa messuraportti jatkuu. Hyvää Helsingin kirjamessujen odotusta!