Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto on lievästi sanoen vaihtelevantasoista. Romaaniuran hienon aloituksen, Suden vuoden, jälkeen kirjailijalta on ilmestynyt huima määrä erityyppisiä romaaneja, jotkut mainioita, jotkut eivät niinkään. Luin aluksi kaiken, mutta jossain vaiheessa aloin jättää uusimman väliin, kun tyyli tuntui niin poukkoilevalta. Toisaalta on hienoa, että Hämeen-Anttila on kokeillut erilaisia kertomustyyppejä, kaikki kunnia hänelle siitä. Lukija (ainakaan tämä) ei ole niin kokeileva, vaan mukavuudenhaluisena aina toivoo saavansa jotain, mihin on tottunut, ja mieluummin aina edellistä parempaa. Näin epärealistisia olemme. Tauon jälkeen luin uusimman, jota markkinoitiin historiallisena dekkarina. Se herätti kiinnostuksen, samoin myönteiset arviot.Ja kelpo kirja se onkin. Hieman nahkean (ehkä edelläkerrotun vuoksi) alun jälkeen tarina alkoi vetää. Sisäasiainministeriön virkamies Björkistä alkoi kehkeytyä aivan aito henkilö ja salapoliisi, jolla on oma persoona ja kiehtovia rikostapauksia, tässä murha, ratkaistavana. Pientä tahmeutta tekstin luistossa paikoitellen voi aavistaa, mutta yllättävän ja ilahduttavan sujuvasti Hämeen-Anttila istahtaa uuden valitsemansa genren - siis sen historiallisen dekkarin - taakse.
Vanhahtava kieli filosoofioineen, elävine kuvineen ja se-pronominin käytölleen ihmisistä on mukavan sopivasti annosteltua. Historiallisia yksityiskohtia on runsaasti, mikä pitää lukijan hyvin ajassa ja paikassa. Tunnelma säilyy, kirjailijan kokemus ja taito pääsevät esiin. Ja annan paljon anteeksi sen vuoksi, että kirja liikkuu vanhassa, 1920-luvun Helsingissä. Herkkukuorrute on kirjan kaunis ulkoasu, jossa on jopa vanha Helsingin kartta ja luettelo vanhoista kadunnimistä. Niitä vain ei voi vastustaa. Björkin tutkimuksien seuraamista jatkan, jos ja kun jatkoa seuraa.
Kenelle: Historiallisen dekkarin ystäville, helppolukuista Helsingin historiaa halajaville.
Muualla: Hannalle Kirjainten virrassa teos toimi kuin luoti. Dekkarien tuntija Kirsi lupaa lukea seuraavankin osan. Hemuli piti paljon, Kaisa Reetalle jäi hyvä muisto.
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava 2014. Päällys: Timo Mänttäri.
Kustantajan lukukappale.
-------------------
Pakkohan se oli lukea loppuun, koko trilogia, kuten arvelin. Sen verran hytisyttävät väreet kirjailijat saivat aikaan ensimmäisessä osassa, Varistytössä. Vaikka konseptin muovisuus koko ajan häiritsi; se tunne, että kirjat on tehty niin hurjiksi kuin mahdollista huomion herättämiseksi. Taiteellisena työnä en kovin korkealle näitä nosta, mutta tunnustusta on annettava. Ruotsalaiset taitavat henkilöiden rakentamisen ja psykologisten häiriöiden pelottavan hyödyntämisen. Ja etenkin koukuttamisen.En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin.
Hieman etova olo jäi, sekä kaupallisuudesta että sisällöstä. Kolmen kirjan sarjasta ykkönen on ehdottomasti paras ja koukuttavin, kuten pitääkin - jotta lukija toimisi kuten minäkin, jatkaisi lukemista. Unissakulkija jatkaa tilanteiden kuvailua, eikä hieman hapuileva loppuosa Varjojen huone anna lopullisia selityksiä, vaan jättää asioita ikävästi ilmaan. Se on lässähdys nostatukselle, läpsäisy lukijan naamalle. Toisaalta, ehkä enää ei niin kiinnostakaan. Mutta kiinnostavaa pöhinää kirjat ovat saaneet aikaan. Carl Larssonin kuvista muokatuista kansista on keskusteltu blogeissa paljon. Lue vaikka Booksyltä.
Kenelle: Hard-core-dekkarin ystäville, hulluutta kaihtamattomille, hyvävatsaisille, äärimmäisyyksien etsijöille, kaupallisuudesta piittaamattomille.
Muualla: Leena Lumi kaipaa encorea. Annika K:n oli vaikea erota päähenkilöistä. Norkulla ei pankki räjähtänyt.
Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Otava 2014. Suomennos Kari Koski.
-------------------
Hurjat kirjavalinnat tällä kertaa: Lampelakaan ei päästä lukijaa köllöttelemään hyvällä mielellä. Novelleista koostuva teos kuvaa ihmisiä, jotka ovat, no, kirottuja. Aiheessa ei ole kuitenkaan yhtään mitään mystistä, vaan kyse on ihmisistä, joille käy köpelösti, ilman omaa syytään. Tai ainakin jollekin heidän läheiselleen käy köpelösti.Mikä oikeastaan on ihmisen omaa syytä? Ovatko uhrit kuitenkin toimineet jotenkin niin, että heille kuuluu käydä huonosti? Ja kosto tai näennäisen tahattomat seuraukset ovat ihan oikein?
Fiksua ja ajanmukaista proosaa, joka ei aliarvioi lukijaa, vaan saa miettimään. Tai oikeastaan pakottaa, sillä valmiita loppuratkaisuja ei tarjota. Lyhyet virkkeet ja lauseet ovat nasevia, ihmiskuvaukset teräviä. Pilkut olisivat silti voineet olla paikallaan, sanoo nimimerkki Pilkunviilaaja. Taiteellisen vapauden ymmärrän, mutta aina sitä ei voi erottaa taitamattomuudesta. Eikä siitä nytkään varmasti ole kyse, mutta miksi sitten? Ei kielisääntöjen rikkominen anna parempaa kuvaa kirjasta eikä paranna lukukokemusta. No, ehkä joskus todella poikkeuksellisissa teksteissä. Huippuhyvissä poikkeamia ei edes huomaa.
Ajanmukaisuudesta tuli mieleen sanoja kuten aikalaisteksti tai aikalaisromaani, jotka ovat nyt muotia, ehkä Jussi Valtosen ansiosta. Tämäkin on juuri sellaista, aikalaistekstiä, aikalaisromaania kompaktimmassa, terävämmässä ja armottomammassa muodossa.
Kenelle: Novellien ystäville, aikalaistekstiä hakeville, elämän epäreiluuden tunnustaville.
Muualla: Desdemona-blogi ihmettelee blogiarvioiden vähyyttä. Muita en minäkään löytänyt.
Pasi Lampela: Kirottujen ilot. WSOY 2014.
Kiinnostavat lyhytarviot Arja, mutta melko raskasta tosiaan! Vähän tuo Hämeen-Anttila jäi kiinnostelemaan, katsotaan. Varistyttö-trioa en varmaan tule lukemaan juuri mainitsemistasi syistä eli liian rankkaa, luen mieluummin jotain leppoisampaa. Toivottavasti joulun lukemistossasi on jotain keveämpää. :)
VastaaPoistaHuh, kiitos Linnea kun jaksoit lukea tämän! Jotenkin nyt on raskasta, mutta seuraava postaus on jo nautillisempaa, vaikkei ehkä kirjan aiheeltaan, mutta lukijalle kuitenkin herkkua. Otan vinkistä vaarin, yritän etsiä jotain leppoisampaa jouluksi. Oikein säikähdin itsekin kommentistasi. Ja (myönteinen) joulusana alkaa jo hyvin muotoutua, viittaan Le Masque Rougen pipari-haasteeseen :-)
PoistaTärkeää kirjahyllyasiaa: Helsinki-kokoelmassani on nyt 70 cm kirjoja (joo, mittasin). Eikä se sisällä Kjell Westöä, joka on "tärkeiden kirjojen" hyllyssäni. Nyt emmin Hämeen-Anttilan kanssa; kuuluuko se Helsinki-kokoelmaan vai ei? Tulevat osat näyttävät, toistaiseksi kirja on Feng Shui -hengen vastaisesti vaakana entisten päällä.
VastaaPoista"En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin."
VastaaPoistaEn ole enää niin varma, että kaipaan encorea. Puoltolauseeni tällaisille kirjoille tulee siitä, että haluan, että tämä lasten hyväksikäyttä ei saa olla tabu, vaan siitä pitää voida syntyä keksutelua. Se on niin laajaa ja kauhistuttavaa: Olen kuullut jopa vauvoista, joita miehet...
Toisaalta, tietenkin on kuin veteen piirretty viiva se, milloin asian esile tuonti muuttuu viihteeksi, josta nautitaan. Kirjoistahan on lupa nauttia ja kirjan funktio saa olla viihdyttäminen. Petyin trilogian kolmanteen osaan, sillä ei vastannut riittävästi siihen, mikä jäi parhaassa eli Unissakulkijassa auki. Olen kiinnostunut monipersoonahäiriöstä sen jälkeen kun eräs murhaaja USAsssa vapautettiin kuolemantuomiosta monipersoonasyndrooman takia. Ihan kunnollinen perheenisä alkoi murhata nuoria tyttöjä...Hän väitti koko ajan, että murhaaja ei ollut hän, vaan se toinen hänessä. Tämä uskottiin ja tuli elinkautinen, mutta henki jäi. Tämä ruotsalaistrilogia olisi voitu laittaa yhteen teokseen, tiivistää ja hieman enemmän tarjota vastauksia. Myös naiivin naispoliisin rooli jäi kirjassa aivan liian ohueksi ja lesboudesta pojat eivät oikein saaneet todenmakuista, mutta varmaan tässä on nyt auottu ihan uusia uria, joten jännä nähdä, mitä tämän jälkeen.
<3
Todellakin uusia uria pojat tässä aukoivat! Enkä edelleen osaa päättää, onko se hyvä juttu vai ei. Oliko tämä kaupallinen kokeilu äärimmäisyyksien äärellä vai aito halu tuoda esiin noita karmaisevia tapahtumia, lasten hyväksikäyttöä ja vakavia mielenterveyden (yleistyviä?) häiriöitä? Kirja on media, ja sellaisena suuri vaikuttaja, uskon. Tavallaan inhosin kirjoja ja itseäni, kun koukutuin niitä lukemaan, mutta en halua olla se strutsi, joka pistää pään pensaaseen. Tai joka kauhistelee kaukaa "noita hirveitä", joita kuitenkin on meidän keskuudessamme, ihan tavallisina ihmisinä; myös pään kääntäminen pois olisi tekopyhää? Mutta olihan tämä äärimmäistä. Samaa mieltä Leena, naispoliisi jäi ohueksi, vaikka olikin kiinnostava - enemmänkin olisi voinut saada irti. Ja se loppu... paukut ehtyivät, lukijan oman mielikuvituksen varaan laskettiin liikaa, vai tuleeko vielä lisää? Nähtäväksi jää, mitä seuraa!
Poista