Minä ja Mozart

Klassista musiikkia en tunne, osaan vain lukea siitä. Antti Vihisen kirjoittama ensimmäinen suomalainen Mozart-elämäkerta on herkullinen ja laaja katsaus tuon ihmemiehen elämään ja samalla kulttuurimme juurille, ainakin musiikin aseman suhteen.

Mozart oli se henkilö, jonka ansiosta musiikilla on suuri osuus nykykulttuurissa, väittää Vihinen. Hän loi ensimmäiset sävellykset, jotka vetosivat niin rahvaaseen kuin kuninkaallisiin ja näytti musiikin mahdollisuuksia eri tavalla kuin kukaan aikaisemmin. Tuosta en tiedä enkä osaa verrata säveltäjiä, mutta uskon kirjailijaa, joka on asiantuntija. Voinemme huoletta sanoa, että Mozart teki kuolematonta musiikkia.

"Ilman Mozartia musiikilla tuskin olisi sitä ainutlaatuista asemaa, joka sillä tänä päivänä on läntisessä kulttuurihistoriassa." 

Vihinen myöntää, että hänen tutkimuksensa ja kirjansa on "varmasti kaikista Mozart-tutkimuksista subjektiivisin ja spekulatiivisin." Koska aukotonta faktatietoa ei ole saatavilla, jokainen tutkija joutuu muodostamaan käsityksensä itse. Vihinen arvelee, että hänen omansa on ehkä uskottava, "vaikkakin epätäydellinen ja tulkinnanvarainen".

Wolfgang Amadé Mozart oli aikansa superjulkkis, rocktähti, jonka nimi tunnettiin kaikkialla Euroopassa, ja kuten Vihinen sanoo, hän oli yksi maailmanhistorian tunnetuimmista henkilöistä.

"Neron viitta yllään Mozart on saanut kulkea ihmisten maailmassa pikkupojasta lähtien."

Mozart sävelsi ensimmäinen pianoteoksensa viisivuotiaana, ja ennen kymmenvuotispäiväänsä hän oli jo rutinoinut soittaja ja keikkailija. Tästä hän sai kiittää paitsi poikkeuksellista musiikillista lahjakkuuttaan myös isäänsä Leopoldia, joka kunnianhimoisena muusikkona näki varhain pojan kyvyt ja pystyi boostamaan tätä eteenpäin, sekä musiikillisesti että julkisena hahmona. Leopold hallitsi henkilöbrändäyksen ja opetti taidon myös pojalleen, joka monessa asiassa oli isänsä kaltainen. Isä havitteli itselleen parempaa pestiä kuin kotikaupunki Salzburg pystyi tarjoamaan, ja pojan piti se lunastaa. Mutta kuinka kävikään... Politiikka ja valtasuhteet järisivät Mozartien liikkeiden myötä.

Amadeus-elokuvaa ei voi kirjakaan ohittaa: leffaan on poimittu monia piirteitä, joita tutkijat ovat Mozartissa nähneet. Jopa kaunistellusti, sillä vaikka elokuva on upean räväkkä, Vihisen kuvaama Mozart on vielä räväkämpi. Pahasuisempi ja räävittömämpi. Perheen sisäinen hupi oli pieru- ja kakkahuumori, ja sitä harrastivat niin lapset kuin vanhemmat. Ammoisina aikoina tutkijat yrittivät piilottaa tätä pöyristyttävää faktaa, mutta turhaan. Miten taivaallista musiikkia luova taiteilija saattaa hihitellä pyllyjutuille? Hämmentävää, mutta inhimillistä. Mozartin lapsuus ei missään nimessä ollut tavallinen eikä keskiverto, kuten ei hän itsekään. Seuraukset näkyivät: pojasta kasvoi itsekäs rääväsuu, joka ei koskaan tuntunut kasvavan vastuulliseksi aikuiseksi. Ja miksi olisi pitänytkään. Naisia riitti, ja rahaakin satunnaisesti - välillä ruhtinaallisesti, välillä ei lainkaan. Mies totta tosiaan tiesi kyllä itse arvonsa ja lahjakkuutensa määrän.

Vihinen lisää kirjaan oman mausteensa kertomalla omia kokemuksiaan Mozartin iässä eri vaiheissa. Ja siitä, miten heidän tiensä risteävät. Sujuvasti jutustelevaa tekstiä on mukava lukea, ja yllättävän hyvin hänen omat tarinansa istuvat Mozartin tarinaan. Samalla lukija pidetään kiinni tässä päivässä, vaikka suurin osa kirjassa vietetään 1700-luvulla. Ihmiset eivät niin paljon muutu muutamassa sadassa vuodessa!

Kuten elämäkerroissa usein, kirjoittajan suuri ihailu tutkimuksen kohteeseensa välittyy tässäkin, eikä puolueettomuutta kukaan kaipaakaan, innostus ja intohimo on kiinnostavampaa, ja sitä kirja on täynnä, samoin kiinnostavia yksityiskohtia Mozartin elämän vaiheista. Vihinen käyttää ronskia kieltä, hän puhuu tisseistä ja paskantärkeistä tyypeistä, vittumaisista keikoista, naimisesta ja muista maallisista iloista (joista Mozart nautti täysillä ja aina kun suinkin mahdollista). Toisaalta hän myös kuvaa sulosanoin tuntemuksia, joita Mozartin musiikki herättää, pohtii sävellysten syntyperään vaikuttaneita tekijöitä ja ohjaa siten myös lukijaa kuuntelemaan mestarin erityispiirteitä. Vihinen intaantuu kuvailemaan herkistyneen kauniisti kohteensa taitoja ja sävellyksiä, kuten Idomeneo-ooppera:

"Humanismin myötäelävä voima on käsin kosketeltavissa. Henkeäsalpaavassa kauneudessa liikkuu ihminen, ja hänen ilojensa ja surujensa ääni kaikuu vuosituhanten takaa ihmeellisenä yhteytenä menneen ja nykyhetken välillä."

Erilainen, uudenlainen elämäkerta; riemastuttava katsaus historiaan, maustettuna tällä päivällä, asiantuntevasti ja varmalla tyylitajulla kirjoitettuna. Ilo lukea - ja varmasti vielä tuhatkertaisesti suurempi ilo niille, jotka ovat perehtyneet Mozartin musiikkiin. Mutta kuten näkyy, ilman sitäkin kirja on antoisa, lievä autofiktiomaisuus sopii aiheeseen hyvin, ja kirja on kaikkea muuta kuin kuiva opas Mozartin maailmaan.

Antti Vihinen: Minä ja Mozart. Into 2014.

Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta ja sen minihaastetta: taiteilijaelämäkerta.