Elävää kuvaa

tiistai 12. toukokuuta 2015

Ranta

Irlanti herättää suomalaisessa heti lämpimiä väreitä: emme ole geneettisesti sukulaiskansoja, mutta jotain vaikeasti määriteltävän yhteistä meissä ehdottomasti on. Jos nyt sivuutetaan ilmeisimmät, ison isännän alaiset pienen kansan historiat ja maantieteellisesti eriytyneet alueet, oluenjuonnit sun muut, niin silti jää jäljelle tunne, että Irlannista kertovat kirjat koskettavat erityisesti.

Tätä tuntemusta Hanna Tuuri hyödyntää erinomaisesti. Irlantiin muuttanut suomalainen kirjailijana on vaikea sivuutettava. Tuuri on aiemmin kunnostautunut Irlantia käsittelevillä tietokirjoillaan. Orapihlajapiiri vuodelta 2011 oli ensimmäinen romaani.

Ranta on erittäin kunnianhimoinen romaani irlantilaisuudesta. Se sisältää aineksia niin ikiaikaisista myyteistä kuin nykyisestä Euroopan ja Irlannin taloustilanteestakin. Puhumattakaan ihmiskohtaloista. Ja yhdistää ne mielestäni kunnioitettavan taitavasti.

Vaikka itse teksti on välillä vaikea luettava: tasapaino kuvailevan ja runollisen sekä toisaalta arkisen ja ymmärrettävän välillä on hankala löytää. Ääripäitä riittää. On lauseita, jotka nousevat liian korkealle tavislukijan tajunnalle:

"Vesi pärski, valitti, laantui jupisevaksi, kuplia poreilevaksi kunnes yhden katoavan hetken oli aivan tyyntä. Vedellä ei ollut suuntaa, ei päämäärää. Alkuhetki. Syntymää edeltävä. Kirkon taivaskaarikupolien rauha, yötaivaan kaiken mahdollistava rajattomuus."

Mutta toisaalta on hienoutta. Paitsi Irlanti. Paitsi vahva nainen.

Kirja kertoo Norasta, hänen perheestään ja ystävistään, etenkin Jimistä ja Seamusista. Kenenkään lapsuus ei ole ollut helppo. Nora on kirjan sankari: hän on naimisissa Paulin kanssa, ja heillä on kolme pienokaista. Lisäksi hänellä on tärkeä asema työelämässä, ja kun Paul jää työttömäksi, Nora on myös perheen pääelättäjä.

Kun Paul ja avioliitto kipuilevat, Nora kannattelee. Kun lapsuudenystävät ovat vaikeuksissa, hän ei jätä lojaalisuuttaan oman mukavuutensa vuoksi. Jim on heittiö, Seamus kiertolaisten sukua, joka tuo tarinaan oman myytillisen ja historiallisen ulottuvuutensa. Vaikka suuntia on monia, kirja on vahva tarina jatkuvuudesta, joka meiltä monilta on hukassa. Kuvittelemme olevamme yksilöitä, mutta oikeasti valintojamme ohjaavat asiat sukupolvien takaa.

Erityisesti kirjassa minut vaikutti aikatasojen vaihtelun kuvaus. Kun ikää kertyy, huomaa tämän ilmiön: näen maisemassa ja ihmisessä yhtäaikaa sen, mitä oli vuosikymmeniä sitten ja mitä on nyt. Kun katsot aikuista lasta, näet samalla vauvan ja taaperon. Ja katukuvassa entisen ja nykyisyyden, yhtä aikaa. Hanna Tuuri näkee laajasti, ja se hämmentää.

Mutta Nora elää omaa elämäänsä. Tarina limittää hienosti perinteen ja tämän päivän, yksilökeskeisyyden ja vuosisatoja vanhan perinteen, jossa henkilöt elävät, tietämättään tai tietäen. Ja sen paineen, jota nuoruuden kokemukset tuovat tähän päivään: nekään eivät ole aina auvoisia, vaikka sukupolvien katsannossa mitättömiä. Silti yhdelle ihmiselle ratkaisevia.

"Totuus on talviaamun valjuudessa, kaikesta turhasta riisutussa; puiden lehdetön paljaus, maa, joka ei odota mitään, elämä, jonka tarkoitus ei ole onnellisuus."

Hieno tarina, vaikka vaativa eikä nopealukuinen: aiheita, teemoja ja aikatasoja on niin paljon. Ja kieli on osin kovin koukeroista, vaikka kaunista suomea. En pidä luontokuvauksista, ja kun kirja alkaa sivunmitan kuvauksella aalloista - mikä metaforana on erittäin osuva - se etäännyttää kaltaistani lukijaa. Sukelsin silti aaltoon, ja suosittelen muillekin. Se kastelee, mutta ei hukuta.

Miten käy Noran, Jimin ja Seamuksen? Noran perhe elää normaalia lapsiperheen elämää, jossa lapset ovat luontevasti läsnä, eivät keskiössä eivätkä sivussa. Jim ei ole sympaattinen, Seamus on arvoituksellinen, mutta osa ketjua. Kukaan henkilöistä ei nouse vahvasti etualalle eikä jännite kasva korkeaksi, sillä aiheita on niin paljon. Tämä ole henkilöromaani, vaan enemmänkin jonkinlainen synteesi jostain tilanteesta, jota kirjailija haluaa kuvata. Ehkä jopa liikaa yhteen kirjaan?

Pidän Hanna Tuuria taitavana ja erittäin lupaavana kirjailijana: kun hän löytää lopullisesti oman tyylinsä ja fokusalueensa, siitä syntyy kultaa. Ehdottomasti enemmän kuin hänen isänsä Antti Tuurin Alkemisti-kirjojen kultakuumeiset henkilöt saivat aikaan.

Hanna Tuuri: Ranta. Otava 2015.

Kenelle: Irlanti-faneille, historian ja nykypäivän yhdistäjille, rauhallisen ja kuvailevan ei-juonivetoisen tekstin ystäville, luontoihmisille.

Muualla: Jonna sanoo Tuurin kuvaavan Irlantia todentuntuisesti ja aistittavasti. Raskassoutuinen ja kompuroiva, sanoo Elegia, vaikka toteaakin Tuurin kirjoitustaidon. Maija ei vakuuttunut, vaikka sanoo kieltä taidokkaaksi ja kauniiksi.

8 kommenttia:

  1. Minä vakuutuin kunnolla. Ensinnäkin Irlanti on maa, josta kirjoitettujen kirjojen haluan sisältävän taikuutta, satumaisuutta ja vanhoja tarinoita ja niitä löytyy tästä kirjasta. Kirjassa esitettiin vahvasti kiertolaiselämää, joka myös kiehtoi minua. Olen katsellut telkkarista irlantilaisesta kiertolaiselämästä kertovia ohjelmia ja oppinut aika paljon heidän elämästä.
    Toivottavasti Hanna Tuuri kirjoittaa pian lisää, sillä pidän hänen kirjoistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo mainitsemasi asiat, taiat ja tarinat tulevat vahvasti esiin tässä. Aikamoinen haaste yhdistää niitä nykyajan kertomukseen, mutta Tuuri ei haastetta ole kavahtanut. Kiertolaiselämästä Irlannissa minä en tiennyt aiemmin yhtään mitään! Kiehtovia aiheita, ja minäkin toivon lisää tätä lajia.

      Poista
  2. Minäkin pidin tästä, mutten niin paljon kuin Tuurin kertomuskokoelmista tai Orapihlajapiiristä. Teemoja ja kielellistä runsautta olisi voinut olla vähemmän. Silti romaani teki vaikutuksen ja nautin tämän lukemisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, runsautta on yllinkyllin ja vähän liikaakin, mutta pienellä fokuksen tarkennuksella tyylilaji voisi osua napakymppiin. Aineksista ei ainakaan ole pulaa, ei sisällössä eikä taidoissa.

      Poista
  3. Hanna Tuurin teoksiin en ole vielä ehtinyt tutustua, mutta Irlannista kertova suomalainen kirjailija kyllä kiinnostaisi. Hän päätyi nyt 'kirjailijalistalleni'. Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Kaisa Reetta, aihe on melko vastustamaton. Jotenkin irlantilaiset tuntuvat niin tutuilta ja läheisiltä.

      Poista
  4. Jätin tämän kesken, väsyin totaalisesti sanoihin, olisin temponut jokaisesta lauseesta pari sanaa pois. Luontokuvauksia en jaksa, Kultarinnassa jaksoin jostain kumman syystä. Kirjassa on niin paljon muuta, joten ärsyttää nostaa nuo esiin. Mutta osaaminen ratkaisee. Luonto ei ole vain satua tai sanoja. Niin ihmeellistä kuin se onkin, niin ihmiset oppivat alastaan jotain, eivätkä ime oppia äidinmaidossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kultarinta onkin aivan erityinen kirja. Sen jälkeen olen "kestänyt" luontokuvauksiakin paljon paremmin. Monisanainen Ranta on, mutta pienellä pelkistämisellä, sen kullan tislaamisella, siitä tulisi napakymppi myös kaltaiselleni kärsimättömälle lukijalle. Toisaalta arvonsa ja ihailijansa on tuolla rauhallisemmallakin, kuvailevammalla tyylillä, joka on Tuurille ominaista.

      Poista