Kivinen enkeli

Ritva Sarkola on pitkän linjan tekstintekijä; toimittaja ja kirjailija, joka on julkaissut julmetun määrän lehtijuttuja ja lähemmäs kolmisenkymmentä kirjaa. Niistä valtaosa on dekkareita, joista kymmenkunta on kirjoitettu Tuula Sariolan nimellä - se kuuluisa skandaali, jonka myötä mekin saimme utua suuren maailman rikoskäytännöistä. Vaikkei itse tarina tainnut lopulta olla kovin hohdokas.

Myös tuo tapahtuma sisältyy Sarkolan elämäkertaan, joka on kirjoitettu fiktion muotoon. Henkilöillä on eri nimet kuin todellisuudessa, mikä jättää aukkoa mielikuvitukselle: mikä on totta ja mikä ei? Ihmisen, joka on kirjoittanut ikänsä toisten tekemisistä, on varmaan helpompaa kirjoittaa näin etäännyttämällä kuin minä-muodossa. Ymmärrän ratkaisun hyvin, vaikka se vähän pakoileva onkin. Tekijänoikeusasiat ja muut lupakysymykset tulevat helposti vastaan, kun tunnetuista ihmisistä puhutaan.

Kyllikki ja Isto ovat pariskunta, jonka mies viheltää kapakoissa siinä missä rouva hoitaa kotona lapsia. Myös Kyllikin isä ja isoisä ovat olleet juoppoja, joten ympäristö on tuttu vaikkei toivottu. Se tavallinen tarina. Mutta erikoista on se, että miljoonapainoksia myynyt dekkarikirjailija Martti Saartola on ottanut Kyllikin luottoystäväkseen ja esittelee tälle kuvankauniin uuden vaimonsa, Marjatan. Naisista tulee sydänystäviä, joiden ajanviettoon alkoholi kuuluu tiiviiisti.

Voit vaihtaa todelliset nimet keksittyjen paikalle - Ritva Sarkolan miehineen, Mauri Sariolan ja vaimonsa Tuulan - eikä tarina siitä muutu. Kirja on kuvaus elämästä ja ystävyydestä mutta myös pieleen menemisestä, vaikkei loppumetrejä kommentoida. Pääsivätkö Kyllikki ja Marjatta sopuun toistensa, itsensä ja viinan kanssa? Ajankuva on vahva; Helsingin ravintolat ja 1970-luvun tavat, joista itsekin jotain muistan, vaikken vielä ravintolaikäinen ollutkaan. Median toiminta tuona aikana, kirjankustantamoista puhumattakaan! Sarkolan, anteeksi, Kyllikin, elämäntarina ei ole helpoimmasta päästä, kivinen se on ollut, kuten kirjan nimi vihjaa.

Sarkola on näppärä ja tuottelias kirjoittaja, jolla edelleen on työn alla parikin kirjaa vuodessa. Hänen kirjojaan lukiessa tuntuu kuin katselisi mustavalkoista elokuvaa, Palmun (tai Susikosken?) tyyliin. Poliisityö on leppoisaa mutta oivaltavaa, rikokset selkeitä ja paikallisia. Poliisien henkilökohtainen elämä kietoutuu tapahtumiin pohjoismaiseen tapaan, eikä liian monimutkaisia kommervenkkeja tarvitse pohtia. Otantani on kovin pieni, mutta Tuula Sariolan nimissä kirjoitetut kirjat tuntuvat jopa vetävämmiltä kuin Sarkolan omat. En yhtään pidä kolmen pisteen ahkerasta käytöstä, jota Sarkola harrastaa, ilmeisesti jonkinlaisena tunnusmerkkinään. Se antaa tekstille epävarman leiman ja ärsyttää. Tehokeino ei tehoa, kun sitä käyttää koko ajan!

Yhtä kunnollista editointikierrosta vielä kaikki lukemani kirjat kaipaisivat, ja kun ne pilkutkin olisivat paikoillaan, nousisivat tarinat aivan eri luokkaan omassa kategoriassaan. Juonien olen kuullut olevan peräisin todellisista rikostapauksista, ainakin osan. Ja mikäpä siinä, ne ovat uskottavia ja helppoja ymmärtää, vaikkeivat tämän päivän kovan ja äärimmäisen hulluuden leimaavan, väkivaltaisen dekkarilinjauksen mukaisia - onneksi, sillä tätäkin lajia tarvitaan. Kotoista realismia, jos niin voi tässä yhteydessä sanoa. Arvostan sitä, ettei elämäkerrassakaan makeilla liikaa, jos nimeä ei sellaiseksi lasketa. Mutta rankempikin se olisi voinut olla, paljon rankempi, uskon. Paljon on viitteellisyyttä ja häveliäisyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on aina valintoja täynnä. Johdonmukainen suoritus silti.

Mutta kiehtovimman lisämausteen Sarkolan kirjoihin tuo paikallisväri, joka saa bongaamaan tuttuja paikkoja. Kirjailija on mäntyharjulainen, ja viimeksi lukemani dekkari Hirtetty hiljaisuudessa tapahtuu aivan kesämökkimme nurkilla sekä Helsingissä tutuilla kulmilla. Kun ajoimme Etelä-Savossa, etsin kiivaasti kirjassa mainitun huvilan sijaintia; Kuortin jälkeen mutta hyvissä ajoin ennen Mäntymotellia oikealle kääntyvä tienristeys. (Tuo! Eikun tuossa! Mieheni hymyili vinosti: kulta, se on keksitty juttu. En vaivautunut vastaamaan.) Eräässä kirjassa ruumis löytyi taidekeskus Salmelan rannan venevajasta, jossa olen useat kerrat vieraillut! Ja muistattehan jo edesmenneen Antiikkimakasiinin, siellä tapahtuu kummia... Persoonallinen Sarkola on tunnettu hahmo Mäntyharjussa - torikahvilassa saattaa näkyä, kuten niin monet tunnetut nimet - ja on muun muassa kirjoittanut kolumneja paikallislehteen Pitäjänuutisiin.

Näistä syistä Sarkolan kirjoja luetaan edelleen. Mäntyharjun kirjaston mukaan kirjat ovat nyt suositumpia kuin koskaan ja niitä kysytään paljon. Tämä voi olla paikallinen ilmiö, vähän kuten kaupunginosaliikkeet nykyään. Oma koti-/mökkiseutu kiinnostaa kirjallisestikin, ja sehän on hieno juttu.

Kenelle: Vanhan ajan dekkarin ystäville, kotiseutuhenkisille, suomalaista kirjakulttuuria tutkiville, 70- ja 80-luvut muistaville nostalgikoille.

Sarkola: Kivinen enkeli. Myllylahti 2014. Kustantajan lukukappale.