Elävää kuvaa

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Surunpotku

Maria Kallio on ollut ystäväni vuosia, ja muistan hyvin hurman, jonka vallassa ahmin sarjan alun kirjat lähes yhteen putkeen hänet löydettyäni.

Joko lukija on muuttunut tai jokin muu, mutta samaa imua en enää Lehtolaisen kirjasta tavoita. Sisällöllisesti ollaan asiallisilla vesillä. Maria odottelee - monen muun suomalaisen tavoin - tietoa työnsä ja työpaikkansa tulevaisuudesta ja selvittelee alaisineen jalokivikauppiaan outoa surmaa. Samalla selviää myös vuosikymmeniä vanha rikostapaus.

Maria on edelleen innostunut työstään komisariona Espoon poliisissa, mutta jotenkin kyynistynyt. Ymmärrettävää kehitystä, mutta nainen ei ole enää kovin sympaattinen. Hän tuo esiin fiksuuttaan ja kokemustaan tuon tuosta, ja suhtautuu lähes ylimielisesti itseään älyllisesti tai tiedollisesti alempiin. Monesti toistuu lause tyyliin: "En viitsinyt mainita, että..." Tästä en pitänyt. En myöskään siitä, että hän kyykyttää ihmisiä, joista ei pidä, kuten viivyttää erästä kuulusteltavaa, vaikka tietää, että tällä on kiire - mutta Maria haluaa näyttää, että hän on se, joka päättää. Tällaisiako meistä tulee, kun on riittävästi valtaa ja ikäviä kokemuksia? Lehtolainen osuu tässä suomalaisen johtamisen kipeään kohtaan.

Kirja on ilmeisesti suunnattu uusille lukijoille, sillä kollegat ja muut tutut henkilöt esitellään; toistaalta vanhoihin rikostapauksiin viittaillaan ahkerasti - entisten lukijoiden kosiskelemiseksi vai uusien houkuttamiseksi? Tosin muistutus saattaa olla hyvästä kirjaimellisesti vanhoille lukijoille, mutta uutteralle kirjapuurtajalle kertausta on liikaa. Tai ehkä tarkoitus on kuvata sitä, että Maria itse katsoo taaksepäin, uransa jatkoa miettiessään. Nostalgian epäystävänä tämä hieman häiritsee.

Ja vielä eräs asia josta en pidä. Surunpotku on nimenä epämiellyttävä; onnenpotkunmuunnoksena näppärä, mutta sanana kulmikas ja hyökkäävä ja tuo mieleen ensimmäisenä aasin.

Alkupuoli sujui jokseenkin luontevasti, sen jälkeen iski väsy. Harkitsin jo keskeytystä, mutta rytmitys lienee harkittu: lopussa teksti pääsi vauhtiin ja aloin tuntea tutun Maria Kallion tenhoa.

Kaiken kaikkiaan Lehtolainen tietenkin tekee ammattimaisen taitavaa tekstiä edelleen; tarkkaa ja fiksusti ajankohtaisia ilmiöitä esiin tuovaa, ja tarjoaa monia hyviä oivalluksia. Aika monta estettä lukijan pitää silti ylittää nauttiakseen siitä täysillä. Mäntyharju mainittu, siitä pisteitä rutkasti ja vähän päälle! Samoin poliitikon arkipäivän kuvauksesta, vaikka se jää vaillinaiseksi. Olemme nykyään niin hemmoteltuja vaikkapa Vallan linnakkeen myötä, että pintaraapaisu ei enää tyydytä. Herää iso kysymys: Maria, minne tähtäät? Ehkä Euroopan-markkinoille? Tätä mietin näköjään jo Rautakolmion kanssa. Ja aikaisemminkin. Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta on loistava aluevaltaus, joka osoittaa kirjoittajan kiistämättömät taidot uudella tavalla.

Kenelle: Vaarattomien dekkareiden ystäville. Helppoa kotimaista luettavaa kaipaaville.

Muualla: Taattua lukemista Maria Kallion ystäville, sanoo Amma.

Leena Lehtolainen: Surunpotku. Tammi 2015.

6 kommenttia:

  1. En ole Maria Kallioita koskaan lukenut, mutta pidin kovasti Lehtolaisen itsenäisistä teoksista Kun luulit unohtaneesi ja Luonas en ollutkaan. Tavallaan jännäreitä nekin. Muut eivät ole oikein innostaneet ja jotain olen jättänyt keskenkin. Tuntuu, että taso vaihtelee kovasti. Mutta Maria Kallion pitkä "ura" on kai aika ainutlaatuista Suomen dekkarigenressä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tunne dekkarigenreä kovin tarkkaan, mutta uskon että olet oikeassa tuon Marian pitkän uran suhteen. Yhteisiä muistoja on jo pitkältä ajalta! Mutta on tosi kiva lukea Lehtolaiselta muutakin.

      Poista
  2. Arja jaan tuntemuksesi. Minäkin tykkäsin hengata Marian kanssa joskus muinoin ja kovasti tykkäsinkin. Koivukin oli ihana ja sitten se mokoma Ström, joka tosin kuoli jossain vaiheessa.

    Ajattelin, että voisin tämän lukea, kun en pitkään aikaan ole Lehtolaista lukenut ja sellainenkin ajatus oli, että tämä olisi vähän jonkinlaista nostalgialukemista. Samalla muistelisin kaikkia niitä hienoja hetkiä, jotka olen Marian seurassa viettänyt. Vaan nyt kuin luin tekstisi tuli pelko persuuksiin, että jospa me ei enää Marian kanssa ollakaan kavereita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, nostalgialukemiseksi tämä juuri sopii, koska vanhoihin tapauksiin viittaillaan. En vain oikein pitänyt Marian persoonasta tätä nykyä, eikä rikosjuonikaan oikein tässä kolahtanut, se tuntui jäävän vähän jopa taka-alalle - tai ehkä luin sen vain sillä silmällä.

      Poista
  3. Luin Lehtolaiselta viimeksi jonkin Hilja Ilveskero -trilogian... Tuntui, että Lehtolainen heitteli lukijalleen täkyjä, joita ei sitten lopulta jaksanutkaan lunastaa: cliffhangerit pettivät ainakin minut ihan täydelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, minäkään en ystävystynyt Hilja Ilveskeron kanssa yhtään.Mietin kovasti sen ajateltua kohderyhmää - tai oliko ajateltu. Maria Kallio -kirjat ovat sentään läheisempiä ja inhimillisempiä, alkuosassa sarjaa myös jännittävämpiä.

      Poista