Irinan kuolemat

Sahlberg on yksi suursuosikkejani: sen niittasivat vuoden 2013 Herodes ja Göteborg-sarja, josta viime vuonna ilmestyi yhteisnide Pimeys sekä samaa aihepiiriä käsittelevä Yö nielee päivät. Suurteoksia, monin tavoin, myös kooltaan.

Irinan kuolemat palaa toisenlaiseen Sahlbergin hallitsemaan esitysmuotoon, pienoisromaaniin. Irina lähetetään 8-vuotiaana sotalapseksi Ruotsiin. Kokemukset eivät ole myönteisiä; tyttö on yksinäinen jo lapsena, ja koko elämänsä. Tai kuolemasta toiseen, kuten kirjan hengen mukaan pitänee sanoa. Kuolema ei aina tarkoita fyysistä kuolemaa, erilaisia loppuja voi olla monia. Seuraamme Irinaa vanhuuteen saakka.

"Hänen katseensa oli yötä varten valmiiksi tumma."

Liikutaan Sahlbergille ominaisissa maastoissa, Göteborgissa ja Helsingissä. Kirjailijan niukankauniiseen tapaan muotoilla sanottavansa minulla ei ole edellisistä arvioista poikkeavaa sanottavaa. Nautinnollista, merkityksellistä. Tosin tähän romaaniin en hullaantunut edellisten lailla: Irina jäi vieraaksi, ehkä tarkoituksella ja ehkä itselleenkin. Sahlbergin tummanpuhuva maailma esittäytyy synkkänä.

"Sitten tuli kuitenkin aina päivä, jota oli pidetty varastossa siksi, että ihmisten kuului ennemmin tai myöhemmin itkeä."

Mutta mukana on aavistus valonkajosta. Se, että ennen kuolemaakin voi vielä hämmästyä.

"Satamassa hän hämmästyi aamua, taas uutta huomista."

Kenelle: Synkkää pelkäämättömille. Kauniista kielestä nauttiville. Surrealismista pitäville.

Asko Sahberg: Irinan kuolemat. Like 2015.