Rakkaudenhirviö

Saara Turunen on aiemmin julkaissut näytelmiä, mutta nyt on ensimmäisen romaanin vuoro. Monen esikoisen tapaan kirja on kehityskertomus, tässä pienestä tytöstä nipinnapin aikuiseksi. Mitään uutta ei siis aiheessa sinänsä, mutta Turusen tapa kertoa on raikas ja koskettava.

Minäkertoja on nimetön tyttö, joka syntyy ravitsemusterapeutti-äidin ja rakennusyrittäjä-isän toiseksi lapseksi, jonka jälkeen tulee vielä monta lisää. Tyttö jää joukossa yksin, sillä kenelläkään ei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota siten kuin hän toivoisi: lämmöllä ja kiinnostuksella. Äitiä kiinnostaa vain se, että ollaan ihan vaan tavallisesti. Erikoisuus on pahinta, mitä äiti tietää. Ja tyttö epäonnekseen tuntee itsensä erikoiseksi, kun ei osaa täyttää äidin tiukkoja kriteerejä.

Jumala, ravintotietous ja erikoisuuden inho ohjaavat äitiä, joka marssii varmana omalla tiellään huomaamatta polkevansa herkän tytön jalkoihinsa, sytyttävänsä tässä palavia vihan ja itseinhon tunteita ja jättävänsä tämän tunnemielessä heitteille. Äidin päällä leijuu synkkä pilvi. Isä ei ehdi asioihin puuttua, eikä osaisikaan.

Tyttö tajuaa, että hänen on päästävä pois. Niinpä hän kokeilee kaikkea: taidelukiota ja Helsinkiin muuttoa, yhteisasumista myös maalta kotoisin olevan Antin kanssa (suhde ei ole romanttista laatua). Muuttoa Lontooseen bestiksensä, kauniin Lauran, kanssa ja "paskapätkäduunien" uuvuttavaan ketjuun, jonka lomassa tyttö kokee käsiin ja vatsaan tuntuvasti, millaista on olla köyhä ja asua kurjissa läävissä. Lopulta hän palaa Helsinkiin ja hakee Teatterikorkeakouluun, koska Laurakin teki niin ja pääsi - mutta ennen kaikkea siksi, että: "Haluan, että minut nähdään ja kuullaan. Ehkäpä silloin heräisin henkiin ja voisin tuntea olevani elossa."

Tyttökin pääsee, mutta jättää opiskelut kesken ja muuttaa Espanjaan au pairiksi. Hän tekee muutakin tyhmää ja itseään vahingoittavaa: "Toisaalta on minä, mutta sitten on vielä joku toinen ja se toinen on aivan holtiton." Mutta hän tapaa myös prinssin kaukaisesta maasta. Joko nyt rakkaudenhirviön tyhjä kohta täyttyy... Ei, ei vieläkään. On vielä palattava Suomeen ja jatkettava koulunkäyntiä. Kokeiltava pätkäduuneja vaihteeksi kotimaassa. Kunnes ahdistus taas kasvaa niin suureksi, että tyttö löytää itsensä jälleen ulkomailta. Ja kuin markkinapallo kuminauhan päässä, riittävän kauas lennettyään hän singahtaa takaisin kotimaahan - hetkeksi vai pysyvästi tällä kertaa?

Lapsuuden kuvaus vie kirjasta ison osan, mikä on luonnollista kirjailijan nuoreen ikään peilaten. Ja se on myös tietysti kaiken pohja, alkusyy, jonka vuoksi tyttö ei löydä rauhaa (lue: rakkautta) mistään. Jos ei rakkautta ole kokenut, miten sitä voisi itse antaa?

Turunen kirjoittaa selkeästi, hauskasti ja vuolaasti, mutta helppolukuisesti - mukavaa luettavaa ja eheä kokonaisuus, vaikka editorina olisin tiivistänyt sata sivua pois. Huomaa, että kirjailija on kirjoittanut ennenkin, vaikkei romaaneja. Sanoja on paljon, kuvaus on pikkutarkkaa, lauseet lyhyitä ja napakoita, ja päiväkirjamaiset merkinnät jatkuvat ja jatkuvat. No, saihan Knausgårdkin samasta aiheesta aikaan monta kirjaa (siis ajasta lapsesta aikuisuuteen), eikä moni ole valittanut. Turusen luvut on nimetty lapsekkaasti sillä sanalla, jota luku käsittelee. "Isä", "Lihavat", "Katie Holmes". Hyvä niin, sillä tekstin tulvassa simppeli ratkaisu auttaa lukijaa.

Minua liikutti tytön hätä ja harmittivat tyhmät teot, joihin hän ajautuu vain siksi että. Ja hymyilytti Turusen napakka lause ja ironia. Uskon, että monet lukijat, jotka eivät ole unelmaperheestä kotoisin, tunnistavat tilanteita. Ainakin minä tein niin, sen minkä kaukaisesta nuoruudesta enää muistan. Ja kun tunnistin, sattui. Auts.

Sitä ihmettelin, miten paljon painoa tyttö kauhealle äidilleen ja kylmälle isälleen elämässään antaa. Mutta ehkä vaikutusta ei itsekään tajua, vaan kuvittelee tekevänsä asioita omasta tahdostaan, vaikka oikeasti pyrkii vain tekemään toisin kuin vanhemmat tekisivät. Fiksu tyttö osaa pyristellä itseään irti vahingoittavista olosuhteista, mutta monta kierrosta se vaatii. Sisäinen tuli on kuitenkin vahva.

Juoruosastolle mennäkseni muuten luin jostain, että kirjailijalla on hyvinä ystävinään samannimiset henkilöt kuin kirjassakin; sukunimet ovat Holma ja Birn. Ja voin vihjata, että lopussa puhutaan papista ja häämekosta. Mutta missä yhteydessä, jääköön arvoitukseksi.

Loppu ei ole juhlava eikä lopullinen, kuten ei tytön tähänastinen elämäkään. Mutta inhimillinen ja ehkä jopa ihan vaan tavallinen. Valoa pilkahtaa. Toivon tytön puolesta sen jäävän pysyväksi olotilaksi, kun valaistusolosuhteista puhutaan.

Kenelle: Kehityskertomusten ystäville, suomalaisen nykyromaanin kuluttajille.

Muualla: Huumorista huolimatta syvällistäkin pohdintaa, arvioi Krista. Mari a:lle tuli lapsuus mieleen, ja hän olisi nauttinut tekstistä vielä toiset 400 sivua. Yhtenäinen ja onnistunut romaani, kuvaa Lumiomena. Pihi nainen liikuttui ja nauroi. Niin perustavanlaatuisesti suomalainen, että hirvitti, sanoo Simo.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi 2015.