Antisankari

Kitkerähuumorinen Antisankari kertoo kahdesta ideologioiltaan vastakkaisesta maasta, Utopiasta ja KoroNovosta, maapallolla jossain ei-niin-kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, kun väkiluku on ylittänyt 9 miljardin rajan. Utopiassa kaikkien perustarpeet tyydytetään valtion toimesta, kulutusta vastustetaan, luontoa kunnioitetaan ja pelastetaan kaikin tavoin, kun taas KoroNovossa jyllää kaupallisuus.

Utopiaa ihaillaan myös KoroNovossa luonnon säilyttämisen ja ideaalisen elämäntavan mallimaana. Siksi ei herätä liian suurta ihmetystä, että utopialainen valokuvaaja Antti Sankari saa kutsun KoroNovoon pitämään puheen ympäristöseminaariin, camera obscura -menetelmästä. Toimittaja Lia pääsee/joutuu tyttärensä, ankaran ekofasisti-Meteoran kanssa jutuntekomatkalle mukaan. 

"En hyväksy viihdematkustamista, mutta tämä on työmatka", toteaa 14-vuotias Meteora päiväkirjassaan.

Kaikkea ohjaa ja valvoo suuri Hän. Itsensä avarakatseiseksi älyköksi katsova toimittaja Tzal valitaan Antin vastaanottajaksi, mutta hukkaa tämän kännipäissään.

KoroNovon cityhipit palvovat utopialaista yhteiskuntaa ja hukuttavat Antin ylistyksiin.

"Antin ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään, kysymykset vyöryvät hänen ylitseen, muuttuvat ennakkokäsityksiksi ja uskomuksiksi, ihmeellistä kuinka nämä - aikuiset - ihmiset uskovat tarinoihin ikuisesta päivästä, autuudesta ja onnesta, ihmisten pitkästä iästä (johtuneeko se ilmastosta ruokavaliosta tai elämänfilosofiasta vai onko kyseessä edellämainittujen summa?) ja vuodenkiertoon sidottujen taianomaisten rituaalien yhteistransseista. He ovat tietävinään kaiken. Kunnes joku jää odottamaan vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, millaista siellä Utopiassa oikeasti on. Ja Antti Sankari sanoo, että päin persettä, kaikki. Ei, se ei voi olla totta! Utopiassa aurinko paistaa talvellakin, ei ole rahaa eikä orjatyötä ja silti jokaisella on kaikki tarvittava, leipää ja katto pään päällä! Niin, Antti ei vastaa, leivässä hometta ja katossa reikä. Typerykset!"

Salmelan teksti on terävän sujuvaa, ja sen lauseista moni kelpaisi komeaksi sitaatiksi seinälle tai t-paitaan, mutta helposti lukaistavaa se ei ole. Siihen on keskityttävä tarkoituksellisen intensiivisesti, muuten ajatus karkaa omille teilleen, näin kävi ainakin minulle. Vanha kunnon sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on saanut lisähöystettä ylenmääräisestä ympäristötietoudesta ja yksilön ikuisesta varmuudesta siitä, että juuri hän itse on oikeassa ja että tarkoitus pyhittää keinot.

Kiinnostusta pitää yllä graafinen leikittely: taitossa on käytetty runsaasti erilaisia tekstityyppejä ja omintakeisia asetteluja. Lehtiartikkelit, kirjeet ja kollaasit särmittävät perusproosamuotoa. Meteoran päiväkirjasivut jäljittelevät käsinkirjoitusta, ja ideologioita korostaa jatkuva mainostulva, maan mukaan vastakkaisin viestein. Oikolukijan painajainen, ja hienosti siitä on selvitty. Ei sillä, että Teoksen kirjoissa virheitä yleensäkään olisi.

Vaativuutta lisää tarinan synkeä, jopa katkera perussävy ja se, ettei lukija voi ottaa puolta tai eläytyä kehenkään, sillä molemmat yhteiskuntavaihtoehdot kuvataan epämiellyttäviksi ja tyhmien valintojen täyttämiksi, samoin henkilöt, joista kukaan ei herätä sympatiaa. Linkolamainen ajattelu saa perusteita.

"Ihminen on kaikista elämänmuodoista turhin, omaan turhuuteensa se myös häviää..."

Salmela kuvaa ihmisten perustarvetta ihanteisiin ja idoleihin sekä niiden varaan laskemisen vaarallisuutta. Aitoa sankaria tai pientä toivonkipinää kaipaisi, mutta:

"Kaikki, mihin me uskoimme, kaikki, mihin me pyrimme, kaikki mille annoin elämän  
                      pettää."

Huh. Tämän jälkeen valoisampaa luettavaa, kiitos. Salmelan esikoinenkaan ei ollut pelkkää päivänpaistetta, mutta sen perussävy oli toinen; nyt huumori on syvänmustaa ja joka taholle piikittelevää. Tosi-tv:n osallistujat nielevät paskaa, työelämässä harrastetaan työkiertoa, lihansyönti on rikos, rakentaminen turhake, toimittajat aivottomia marionetteja tai juoppoja. Ketään ei säästetä, armoa ei anneta. Silti - tai ehkä juuri siksi, että kaikki kuvattu on samaa typeryyttä - ei tarinasta varsinaisesti nouse mieleenjäävää pointtia tai vaikutusta, irvailun lisäksi.

Kenelle: Haastavaa tekstiä hakeville, graafisesta kokeellisuudesta pitäville, yhteiskuntakriitikoille, toimittajille, ekoajattelijoille, ihmiskunnan älyä ja tarpeellisuutta kyseenalaistaville.

Muualla: Omppu kuvaa tekstiä: "...pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää... sen vimmaisuus tuntuu hyvältä."


Alexandra Salmela: Antisankari. Teos 2015. Kustantajan lukukappale. Ulkoasu: Jenni Saari.