José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago ei elinaikanaan suinkaan tullut tunnetuksi valtaapitävien nöyristelystä, vaan hän ilmaisi monin tavoin mielipiteensä niin politiikoista kuin kirkostakin. Railakasta revittelyä näihin suuntiiin hän harjoittaa myös Lissabonin piirityksen kirjurissa, joka ilmestyi 1989, suomennoksena 2015.

Mikä hulvattoman hauska tarina ja saramagomaisen hurja mielikuvitushulluttelun ja tekstinteon taidonnäyte! Tyyliin vasta tutustuville saattavat pitkät, pistettä pakenevat virkkeet, vaikka mietitysti pilkutetut ja isoin kirjaimin aloitetut lauseet tuntua oudoilta. Mutta niihin tottuu pian.

Oikolukija Raimundo Silva tarkistaa kustantamon käsikirjoituksia, kuten hän on tehnyt jo vuosikymmenien ajan, tunnollisen tarkasti, kuten oikolukijan kuuluu, sillä "...se kysyy aivan omanlaistaan jalostus- ja muuntelukykyä..."

Mutta historiateos Lissabonin piirityksestä saa hänet kuohuksiin: hän ei halua asioiden menevän kuten on kirjoitettu, vaan muuttaa siitä yhden sanan, mikä saa historian muuttumaan. Tahallinen virhe, josta on seurauksensa; millaiset, jätän lukijan jännitettäväksi.

Mielenkiintoista pohdintaa tässä ajassa: oikoluvun hiljainen hiipuminen on puhuttanut lukijoita niin lehtien kuin kirjojenkin kohdalla, kun "painovihreitä" teksteistä löytyy paljon. Kuten joku kirjailija totesi, kirjojen käsikirjoitukset on jätettävä entistä aiemmin, mutta niissä on entistä enemmän virheitä. Pienen ihmisen on vaikea käsittää, että yksi oikolukukierros (muutama tunti, haloo?) lisää toisi kohtuutonta viivettä vuoden mittaiseen julkaisuprosessiin tai että aikataulu ylipäänsä jyrää laadun: juuri sen lopputuotteen, jota kustantamo myy ja jolla se toivoo elävänsä. Kuka ostaisi tieten tahtoen virheellisen tuotteen?

Entä saako oikolukija korjata selkeät käsikirjoituksen virheet ja vaihtaa vaikkapa biologian kirjaan kärpästen jalkojen lukumääräksi kuusi, kirjailijan kirjoittaman neljän sijasta? Ei tietenkään saa, ja kutsumuksellisena pilkunviilaajana luin riemastuneena Raimundon työstä ja persoonasta.

"...kutsumuksellinen oikolukija on tuntematon ilmiö, mutta lienee silti osoitettu, että salaisen sielumme salaisimmissa sopukoissa me oikolukijat olemme intohimoista väkeä...

Ehkä kyse kirjassa on laajemminkin ammattitaidon arvostamisesta. Ja oikeastaan, tai ainakin suurelta osalta, se kertoo sotimisesta ja vallanhalusta. Historian sattumanvaraisuudesta. Ja tietysti rakkaudesta, ja noin sadasta muusta asiasta. Loppupuolella historia ja Raimundon nykyaika (1980-luku, jolloin tosiaan oli vielä latomoita ja paperivedoksia ja korjausmerkkejä) sekoittuvat niin, ettei edes kaikkitietävä ja kaikkea kommentoiva kertoja pysy aina mukana.

Miten meni Tammella tällä kertaa suomennoksen oikoluvun kanssa? Hienosti, kiitos. Parissa kohtaa on hieman kyseenalaista, etenkin verbin luku, mutta se saattaa johtua puhekielisyyden tavoittelusta tai alkukielen ilmauksesta. Sovitaan näin.

Saramagon kirjoista Elefantin matka teki pari vuotta sitten vaikutuksen. Nyt tekee mieli juhlavasti kuvata kirjailijaa yhdeksi kirkkaimmista tähdistä kirjataivaalla tai peräti kirjalinnunradan auringoksi: vertaus sopii siksikin, että vaikka tähti on jo sammunut, valo yltää edelleen kirkkaana tänne pienen pallomme lukijoille saakka. Valaisee ja lämmittää, ja sitä tähän vuodenaikaan tarvitaan.

Kenelle: Riemukkaan mielikuvituksen ystäville, pilkunviilaajille, kaikille kirja-alalla toimiville.

Muualla: Maailmankirjoissa kiinnostuttiin jälleen kerran Saramagon mielikuvituksen lennosta.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Suomennos Antero Tiittula. Tammi 2015.

Ruksaan kirjalla Helmet-haasteesta 2016 kohdan "kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi".