Elävää kuvaa

tiistai 19. tammikuuta 2016

Matti Rönkä: Eino

Eino muistaa asiat ihan tarkasti, mutta pientä sekavuutta alkaa ulospäin ilmetä. Aivoverenkierron häiriöitä, sanoo lääkäri, kun pojanpoika Joonas käy ukkiaan sairaalassa katsomassa. Omalle pojalleen ei Eino vanhoista asioista ole halunnut puhua, mutta lapsenlapsi on eri juttu. On niin sinnikäs, vanhojen valokuviensa kanssa. Ja ehkä Einokin on jo eri roolissa, kohta luopuvana. Tarkka lääkäri huomaa luodin aiheuttamat vammat kehossa.

"- Niin. Ukki haavoittui. Mutta hän selvisi siitä. - Mutta kun Ukki sanoi, että ei sitä sodassa ammuttu."

Kaikkea Eino ei silti kerro, vaikka muistaa. Sotaa, joukkohaudan hajua, kuivunutta lihaa, jäännöksiä. Tappamista ja miltä se tuntuu. Ja se reissu sodan jälkeen, tuli sekin lopulta puheeksi. Puoli vuotta siellä meni.

Eino ei "ruukaa rukoilla" ja pyynnöissäänkin yrittää olla kohtuullinen. Mutta vähän harmittaa, että rukoileminen taitaa olla liian myöhäistä, kun vainajat ovat jo alkaneet kummitella.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat."

Rönkä on laatinut miehisen jämerästi liikuttavan, imelyysvapaan tarinan vanhenemisesta ja sodan kokemuksista sekä kuvauksen vanhan miehen ja nuoren pojanpojan suhteesta. Se ei ole elämää suurempi - eikä pienempi. Joonas suuntautuu tulevaan, Eino menneeseen, ja hyvä niin.

"Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä yli vain pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa."

Ei ole itseään suurempi tarina, mutta aito ja todenmakuinen - ja ammattikirjailijan tekemä. Taitavasti, kauniin rauhalliseksi laaditusta tekstistä huolimatta jotain jää puuttumaan, sillä parin viikon kuluttua lukemisesta en enää heti muista jujua. Jotenkin kuvaavaa, koko aiheen kannalta. Hurjimmatkin muistot hiipuvat ja tapahtumat ikään kuin lakkaavat olemasta olemassa ja totta, kun muistelija hiipuu. Ehkä sota on sukupolvelleni liian kaukana, vaikka tajuan, että sen hengen ja ajan kasvatusmenetelmistä olen saanut nauttia/kärsiä. Siksi ymmärsin Einoa, jopa enemmän kuin pojanpoikaa.

Kenelle: Sukupolvia pohtiville, ikääntymistä ihmetteleville, miehenä kasvaville ja kasvua seuraaville; heille, joilla on lapsenlapsia.

Muualla: Mitä sympaattisin, sanoo Anneli.  Muutakin kuin perinteinen mieskuva, sanoo Kaisa Reetta T, Amma piti kovasti.

Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015.


10 kommenttia:

  1. Arja, kirjoitat tästä jotenkin ihanasti. Kuten että liikuttava, mutta imelyysvapaa, juuri näin <3
    Minä pidin tästä tosiaan todella paljon, mutten minäkään oikein muistan tarinan juonta. Sen sijaan tunnelma on mielessäni todella vahvana. Kuinka osuvasti vertaat sitä ikääntymiseen ja muistoihin, niinhän siinä käy: tapahtumat unohtuvat, lopulta ehkä ihmisetkin, mutta tunnetila säilyy mielessä kauan.

    Kiitos sinulle tästä, oli ilo lukea arviotasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, kiitos kovasti ilahduttaneesta kommentista! Juoni ei lienekään Einon pääasia, vaan tunnelma ja muistojen "käyttäytyminen", sitä kirja kuvaa hienosti.

      Poista
  2. Kiinnostava kirja. Luin joskus Marja Saarenheimo Jos etsit kadonnutta aikaa, joka on tieteellinen (muistaakseni väikkäri), mutta se jäi pitkäksi aikaa mieleen. Siinä korostuvat nämä muistamiset, niiden merkitys. Täytyykin varata kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistaminen ja muisti ja vielä eri sukupolvien kantilta on aina kiinnostava aihe, jos minulta kysytään. Ei niin helppo kirjoitettava, luulen, mutta kiitettävän moni romaanikin näitä asioita käsittelee. Ensin mieleen tulee esim. Helmi Kekkosen Valinta.

      Poista
  3. Tämä oli kyllä yllättävän hyvä kirja, vaikka siinä muisteltiin sota-aikoja ja sen jälkeisiä aikoja. Nykyisyyden ja menneisyyden välillä oli silta, jota Eino kulki ja kipeää teki. Liikaa salaisuuksia ja painolastia, liikaa kipeitä muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä vaikka sota-aikaa :-) hauskasti sanottu, Mai. Mutta täysin totta. Vaikka sota-ajasta ei itsellä ole muistoja, tietää, että isovanhemmilla on (ollut). Ja eiköhän ole niin, että joka sukupolvella on ne omat "sotakokemuksensa".

      Poista
    2. Olen nyt lukenut kirjoja, jotka pyörivät sota-ajan ympärillä ja alkaa tuntua, että ihan riittävästi olen lukenut siitä aiheesta. Minulla on vielä postaamatta sota-aiheesta, mutta se aihe tuntuu tosi raskaalta.

      Poista
    3. Sama täällä! Kun kuulen sanan sota, huomaan mielenkiinnon kirjaa kohtaan heti häviävän - vaikka kirja ja kirjailija olisi kuinka hyvä ja vaikka ehkä luenkin sen kuitenkin. Aiheena sitä on vain tosiaan kirjoissa riittänyt yllin kyllin.

      Poista
  4. Sait kiinnostumaan kirjasta vielä lisää! Eino ei ole vielä tullut kirjastossa vastaan, mietin kannattaisiko ihan ottaa ja varata. Tuntuu kuitenkin, että ehkä odotan vielä hetken, tällä hetkellä on Kalle Päätalon Iijoki-sarjan 9. osa kesken ja Eino ansainnee oman erillisen hetkensä...

    VastaaPoista
  5. Eino on mukava tuttavuus, ja huomattavasti nopeampi tavata kuin Kalle Iijokinen. Joten hyvin voi ottaa väliinkin. Oletpa kunnioitettavan urakan keskellä, Villis! Nuorena itsekin kahlasin Iijoet ja koukutuin, enää en aio palata, mutta mieheni on juuri löytänyt Päätalon, joten tiiliskiviä pyörii huushollissamne kiitettävästi.

    VastaaPoista