Elävää kuvaa

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster on neljän lapsen äiti, joka jää yllättäen leskeksi. Kaksi vanhinta ovat jo poissa kotoa opiskelemassa, nuorimmat, pojat, vielä kotona. He asuvat irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Mauricen kuoltua Noran on vaihdettava kotirouvan päivät toimistotyöhön, myytävä kesäpaikka ja ennen kaikkea opittava olemaan itsellinen ihminen, joka on yksin vastuussa lastensa kasvatuksesta ja omasta pärjäämisestään.

Kovasti puskee mieleen äskettäin näkemäni surusta selviytymisen kuvaus teatteri Jurkassa. Surutarina tämäkin, mutta naiset ovat erilaisia niin persooniltaan kuin ympäristöltäänkin. Ja siinä missä Joan Didion kuvaa surua naisessa, Tóibín kuvaa Noran selviytymistä uusista tilanteista tarkasti, dramatisoimatta. Siksi teksti on tehokas ja arjen haasteet tulevat hyvin lähelle, tunnistettavina pieninä tapauksina tai tuntemuksina, joita Nora kokee.

"Oli merkillistä, Nora ajatteli, että hän ei koskaan aikaisemmin ollut uhrannut ajatustakaan sille, olivatko pojat onnellisia vai eivät, eikä ollut yrittänyt arvailla, mitä he miettivät."

Hyvää tarkoittavat naapurit hössöttävät; pienessä paikassa kaikki tuntuvat tietävän kaikkien asiat, pienintä yksityiskohtaa myöten. Noraa vedetään mukaan harrastamaan. Yllättäen hän törmää laulamiseen, jota hän ei ole harrastanut vuosiin. Musiikin kuuntelusta tulee hänelle tärkeä, uusi oma asia. Sukulaisista taas ei ole paljonkaan apua: Noran välit sisaruuksiin ovat kaukaiset, täti Josien kanssa sentään pidetään yhteyttä.

Nora on henkilönä kiinnostava ja aito. Hän ei ole superäiti, ei erityisen lahjakas millään alueella eikä häikäise, mutta on inhimillinen. Ei selkeän päämäärätietoinen, mutta rohkea ja riittävästi itseensä luottava. Vaimon roolin kadottua hän on vahvasti identiteetiltään äiti. Joskus ärsyttävä ja oudon piittaamatonkin, mutta suomalaiselle on tuttua, ettei kaikkea haluta sanoa ääneen eikä ottaa keskusteluun, ei edes lasten kanssa näiden tärkeistä asioista. Nora ei halua tuppautua.

Pidin kirjasta ja Noran kuvauksesta, en niinkään Norasta, vaikka kuvittelin ymmärtäväni häntä. Irlantilaisen elämänmuodon ja ihmisten kuvaus jaksaa myös aina kiinnostaa, ja Tóibín on mestari naisen sielunelämän uskottavana kuvaajana. Pienin keinoin hän vie haluamaansa tunnelmaan, rakentaa kokonaisuuksia ja kertoo elämän merkityksellisimpiä käänteitä niin, ettei lukija heti huomaakaan, kuinka isoista on kyse. Nora muuten myi kesäpaikkansa kirjailijan aiemmasta Brooklynista tutun Elliksen veljelle Jackille! Tämän äiti käy myös esittämässä surunvalittelunsa Noralle, kuten tapana oli, ja mainitsee myös tyttärensä. Hauska vilahdus!

Kenelle: Arkea sietäville, tarkkanäköisestä psykologisesta romaanista kiinnostuneille, Irlannin ystäville, ajankuvaa etsiville, perushyvää peruskertomusta hakevalle.

Muualla: Romaani, joka lähentelee täydellisyyttä, sanoo Omppu.  Koskettava ja voimallinen, sanoo Ulla. Myös Bleuelle Tóibínin tuotanto on täydellistä. Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä, on punninnut kesyyttä väärin, sanoo Leena Lumi. Hanneles bibliotek -blogissa tykättiin ja annetaan muutamia mainioita sitaatteja makupaloksi.

Colm Tóibín: Nora Webster. Suomennos Kaijamari Sivill. Tammi 2016.

8 kommenttia:

  1. Tiedätkö Arja, että mulla on vielä ihan selvänä mielessä, miltä esim. Noran kotona näytti tai siellä kesäpaikassa ja lukemisesta on sentään jo aikaa reippaasti yli vuosi. Tuo laulamisjuttukin oli hieno. Siitä tulikin mieleen mainio ruotsalainen elokuva Niin kuin taivaassa, pääroolissa Michael Nyqvist.

    Tietyllä tapaa tämä teos todentaa ajatusta, että fiktiossa totuus on todellisempaa kuin ei-fiktiossa. En nyt osaa selittää paremmin (väsyneet aivot). Oli mukava lukea tekstisi ja muistella Noraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti sanot - väsyneistä aivoista huolimatta - luulen, että tajuan, mitä tarkoitat. Vähän sama juttu valokuvissa: kun tarkennetaan johonkin kohtaan ja laitetaan kehys ympärille, kohde näkyy jotenkin kirkkaampana kuin todellisuudessa. Sitä tämä kirja tekee tekstin kanssa. Tuota elokuvaa en muista nähneeni, kuulostaa kiinnostavalta! Kiitos kun luit, muistelit ja kommentoit!

      Poista
  2. Kiitos Arja jutusta. Omppu myös avaa kommentissaan hienosti fiktion totuuttaa: sitä mitä fiktiossa näytetään ihmisen toiminnasta, ajattelustakin, sitä miten lukija kokoaa syitä, seurauksia, persoonaa, ympäristöä, kulttuuria... Ja elää mukana. Hieno kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja lukija saa tulkita tavallaan - ainakin aineksia tässä on tarjolla riittämiin. Hieno on kirja, pidin rauhallisesta kiertymisestä Noran persoonaan, ei räväyttävä vaan jotenkin vaivihkaisen viettelevä. Kiitos kommentistasi, Tuija.

      Poista
  3. Harvinainen surukirja, jossa ei näytetä tunteita. Olen aina ajatellut, että irlantilaiset näyttävät tunteensa avoimesti, mutta tässä kirjassa ei halailtu, ei itketty, ei surtu, joten en tarvinnut yhtään nenäliinaa. Harvinaisen kylmäävä suruprosessi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minusta tässä surtiin, mutta ei nenäliinojen kanssa: tulkitsin Noran olevan jonkinlaisessa shokissa. Ja suomalaisen pikkukylän kasvatille tuo tunteiden näyttämättömyys, jopa turtumuksenoloisuus on hyvin tuttua. Irlantilaisia sanotaan suomalaisten kaltaisiksi monessa asiassa, tässä ainakin kuvataan yhtä sellaista.

      Poista
    2. Olihan tässä kaikki sekin, että Nora ei edes tajunnut, mitä hänen poikiensa elämässä on menoa. Sekin kertoo siitä, että suru tekee kykenemättömäksi näkemään, mitä ympärillä tapahtuu, koska kaikki voimaa menee siihen, että pitää itseään hengissä.

      Ehkä nyt hieman reagoin tähän, kun mulle on joskus huomautettu, että en surrut (eli kun en julkisesti itkenyt).

      Poista
    3. Kyllä, surra voi niin monella lailla. Jotenkin tämä Websterin kuvaama on minusta pahempi ja pelottavampi - ja siten kylmäävämpi - kuin julkinen itku, sekä lasten että Noran kannalta.

      Poista