Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saanan isä on turvallinen ja varmantuntuinen kuin iso Volvo, jolla isä ajelee. Bisnesmies, autokauppias ja yrittäjä, jolla on talo Etelä-Suomessa, mökki Lapissa, kaksi lasta ja vaimo. Alun perin hyvinvoivasta perheestä puolet häipyy tarinassa, jossa Saana muistelee lapsuuttaan 1980-luvulta alkaen, autotalossa kasvamistaan ja aikuistumistaan.

"Loppuelämäni minä rakastan kaikkein eniten uuden auton tuoksua ja kitalaessa maistuvaa bensan hajua."

Isän tyttö Saana on, toisin kuin Veli, isoveli, joka uhmaa jo pienestä isän arvoja. Ihan normaalia nuoren pojan touhua ainakin alkuun. Mutta jossain vaiheessa jotain menee pieleen. Isän auktoriteetti perheessä alkaa murtua, vaimo on tyytymätön miehen lisääntyvään juopotteluun ja lopulta lähtee. Samoin tekee Veli.

Esikoiskirjan teksti on napakan sujuvaa, dialogi luontevan kaunistelematonta, ja ajankuva piirtyy lukijan mieleen selvästi. Pienen Saanan huomiot vaihtuvat teini-ikään ja nuoreen aikuisuuteen. Kirjoittaja ei selittele, mutta kertoo nasevasti niin, että lukija voi lisätä rivien välit itse.

Ajan kuluminen näkyy myös tuotemerkkien kautta: ultima thulet ja sarpanevat ruokapöydässä vaihtuvat Big Maceihin ja Saarioiseen, lelukorin My Little Ponyt Mirja Pyykön katsomiseen ja popin kuunteluun, Sabrinasta Alangon veljeksiin asti. Isä tykkäsi tietysti Junnu Vainiosta.

Moni kohta hymyilyttää: Kake Randelinin kasetti ("Nyt pienemmälle se koilotus!), Hiacen täydellinen toimivuus (viittaus kirjan nimeen), isän reippaat otteet ja sananparret: "Köyhyys ei ole ilo, vaikka se joskus naurattaakin". Henkilöitä ei ole paljon, joten jokaisella on tärkeä roolinsa Saanan maailmankuvan muodostumisessa.

"Repa sanoo rengashallin nurkassa kiukutellessaan usein, että niin tai näin ku teet, ni aina menee perseelleen kumminki."

Niinkö se on? Mitä oikein tapahtui, etenkin Velille? Ihmisen parhaat hetket ja pahimmat tragediat koetaan perheessä, tuntuu kirjailija sanovan. Siinä ei ole mitään erityistä, ja kuitenkin kaiken muuttavaa. Monet meistä ovat selvinneet perheestä huolimatta tai sen ansiosta. Kirja tarjoaa monta tarttumakohtaa, joista meistä jokainen saanee jostain kiinni, vanhempana tai lapsena. Tai vaikka Hiacen käyttäjänä, mikä minulle toi nuoruuden elävästi mieleen. Oli setää ja poikaystävää, joiden kautta tuohonkin ilmiöön tutustuin. Ja autot ylipäänsä: kirjassa on muun muassa herkullinen kohta, jossa annetaan luonnehdinta eri automerkkien suosijoista.

Pohjalainen kuvaa perhe-elämää tytön näkökulmasta mukavan nostalgisesti, hauskasti ja koskettavasti, mutta ei valittavan vaikertavasti eikä naurettavaksi tekemällä. Psykologiset analyysit jäävät lukijan omaksi huoleksi. Arvostan asennetta ja selittelemättömyyttä sekä erinomaista tekstin juoksua, joka tekee lukijan työn helpoksi. Voi liikuttua, huvittua ja kaihota, arkisissa ympyröissä. Ja mitä kaikesta seuraa: joskus se hienhajuinen Volvokin on myytävä. Sujuva ja sympaattinen kotimainen esikoinen, jota voi suositella myös miehille.

Kenelle: Suomalaisen perhekuvauksen ystäville, perushyvän kotimaisen proosan kaipaajille, kummallisuuksia kaihtaville, täpäkästä tykkääville.

Muualla: Muhevia tilanteita, sanoo Tuijata. Ronskia, paikoitellen mustaa huumoria, sanoo Hesarissa Arla Kanerva.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena 2016. Kansi: Jussi Karjalainen.
Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Koska autot.