Kansallisteatteri: just filming

Kirjojen ohella teatteri on rakkain taiteenlajini - sehän on kirjojen esittämistä näyttämöllä - ja  muutamat hahmot ovat vaikuttaneet järisyttävästi teatterin kokemiseeni. Kristian Smeds on heistä yksi, joten hänen tekemisensä kiinnostavat.

Talvisota! Mr Vertigo! Voiko teatteria tehdä näin? Smeds on uudistaja ja guru, joka osaltaan palautti Kansallisen tähtikaartiin perinteisten, mutta pölyisien kausien jälkeen, ja loi maineen edelläkävijyydestä. Nuo mainitut ovat olleet vaikuttavinta, oivaltavinta ja yllättävintä näkemääni teatteria viime vuosina. Osansa on toki Kansallisteatterin pienempiin instansseihin verrattuna runsailla resursseilla ja rohkealla johtajuudella. Ja sillä, etten käy teatterissa niin paljon, että voisin verrata laajasti. Mutta nuo olivat täysosumia.

Nyt Smeds on kiinnitetty kansalliseen resonanssi-, reservaatti- tai jonain sinne päin tekijänä. Hän saa sovitun ajan palkkaa tekemisestään, on se mitä hyvänsä. Peukutan ja olen satavarma, että tämä on hyvä diili, niin teatterin kuin katsojan kannalta.

just filming. Smedsin ensimmäinen esitys suuren sijasta pienelle näyttämölle on uusi aluevaltaus. Se on myös rajojen rikkomista ja ulossuuntautuvaa kulttuurivaihtoa, jossa eurooppalaisuus nostetaan keskiöön. Olemmeko Eurooppaa vai emme? Ja onko kansallisuudellä väliä?

Pääosia esittävät nuoret näyttelijät, unkarilainen Annamária Láng ja virolainen Juhán Ulfsakl, joiden nosto todennäköisesti kaihertaa kotimaisia tekijöitä. Mutta Smeds on oikeassa: tätä on eurooppalaisuus, globaalisuus. Virtaa on saatava muualta, ja toivottavasti myös toiseen suuntaan. Yksin ei kukaan pärjää, eikä pienessä porukassa.

Tarina on kauniisti sanottuna vaikeasti hahmotettava (jos sellaista edes on), mutta eiköhän se lie perinteistä ihmisen ikävää toisen luo. Joka joko onnistuu pääsemään tavoitteensa tai sitten ei. On tutustumista, tunnustelua, kliimaksia ja pettymystä. Filmausta itselle ja toisille, monenlaista "esittämistä". Omintakeisia näyttelijäsuorituksia - kuten kaunis ja lohduttoman hymytön tyttö paljon harjoitellussa levollisuudessaan (pakko olla harjoiteltu, koska sen täydellisyys pistää silmään, mietin, ja myöhemmin kuulimmekin ohjaajan joutuneen hillitsemään esittäjiensä tempoa) tai poika levottomassa fyysisyydessään ja hassuissa vaipoissaan, jotka muuten estävät tehokkaasti pienenkään eroottisen vireen synnyn. Katsojien kosiskelu ankarasti kielletty! Esitys käyttää paitsi näyttelijöitä myös tekniikkaa ja tavaraa harkitusti annostellen; välillä ylenpalttisesti, osin kiduttavan niukasti: videota, musiikkia, liikettä, popcornia.

Kokeilun maku ei haise hyvältä. Ovella varoitetaan voimakkaista valoista, äänistä ja teatterisavusta - efekti karkailee aulaan jo odottaessamme. Tyttö lavalla on kaunis usvanpehmeässä valossa. Koin savun siirtymäriittinä unenomaisuuteen, keksittyyn maailmaan. Kanssakävijät heittivät läpällä tulleensa väärään saliin: eikös Sumu ole isolla näyttämöllä?

Bloggariklubin jäseninä saimme "kerhomme" kanssa tavata Smedsin  ensi-illan jälkeen. Mies saapui tyytyväisen oloisena, kertoi antaneensa hyvää palautetta näyttelijöilleen. Hieman kovemmalla äänellä saisivat puhua, sanoi hän, minkä allekirjoitan. Tosin sanat eivät ole tässä - kuten aiemmissakaan - Smedsin teoksissa pääasia. Hauska havainto oli venäjänkielellä käyty keskustelu; sen ymmärsimme jokainen, kieltä taitamatta. Tarina välittyy monin tavoin muutenkin.

Jos välittyy. En ole varma, kävikö tässä niin: osa elementeistä tuntui turhalta tai ainakin käsittämättömältä. Onko kyseessä enemmän kokeilu nuorten näyttelijöiden kanssa kuin eheä taideteos tai katsojien kokemus? Pääajatus jää arvoitukseksi, katsojansa varaan. Kaikkea en kuvittelemaani tarinaan pystynyt kytkemään. Jokainen tehköön oman tulkintansa tai jättäköön tulkitsematta, ehkä viesti on siinä. Katsoja jostain syystä kuitenkin odottaa jotain yhtenäistä ajatusta, päällimmäistä tunnelmaa tai sanomaa, mikä jäisi mieleen. Nyt ei jäänyt. Ehkä odotukseni olivat turhan juhlalliset. Pitääkö jonkin aina johtaa johonkin?

Vaikka esitys avautuu vaikeasti, Smedsin tapa suhtautua teatteriin ja residenssitaiteilijuuteensa on mutkaton. Hän näkee tärkeänä kasvattaa kulttuurin ja osaamisen vaihtoa maiden välillä ja kannustaa osaajia. Patrioottia hänessä on paljon, ja Kansallisteatteri on oikea paikka ylistää suomalaisuuden hyviä puolia. Eikä siinä juuri huonoja puolia olekaan, kun laajemmin katsoo, hän totesi. Tästä on paha olla eri mieltä.

Kiinnostavaa esitys oli uteliaan nähdä ja erityisen kiinnostavaa oli kuulla Smedsin kertovan työstään. Ideoiden ja ajatusten ryöppyävän virran saattoi aistia, samoin sen, ettei hän suhtaudu työhönsä kepeästi eikä puoliteholla. Ulkoisesti luonnonlapselta vaikuttava - ehkä olevakin, mutta muistamme hänen teatteriammattilaisuutensa - mies kietaisi karismallaan ja taidoillaan pääosin naisista koostuvasta ryhmästämme ison joukon pikkusormensa ympärille pohjoisella charmillaan.

Mr Vertigosta olen kirjannut kuusi vuotta monta samantapaista ajatusta.

Kenelle: Teatterin kehityksestä kiinnostuneille, kansainvälisyyden nimiin vannoville, uteliaille.

Muualla: Kirsi ei syttynyt Smedsin charmille eikä taiteelle. Simo muistuttaa, ettei kaikkea tarvitse aina tulkita. Hemulia hymyilyttää. Tuijata hapuili aihelmien hämärässä. Minna hämmentyi.

Suomen Kansallisteatteri: just filming Willensaunassa 19.11. saakka, jonka jälkeen esitys lähtee Euroopan-kiertueelle.

Näyttelijät Annamária Láng ja Juhán Ulfsak
Ohjaus Kristian Smeds
Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Videosuunnittelu Lennart Laberenz (Saksa)
Äänisuunnittelu Krisztián Vranik (Unkari)
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Musiikki Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen

Valokuvat: Lennart Laberenz / Kansallisteatteri.
Alla yksi esityksen hienoimpia kohtauksia: Annamária Lángin kuukävely.