Irene Markkulan esikoisromaani on varsin tyylikäs ja uteliaisuutta herättävällä tavalla massasta poikkeava teos; se kertoo malariatutkija Alinasta, joka menettää puolisonsa auto-onnettomuudessa ja lapsensa puolison vanhemmille. Naisparilla kun ei ollut virallisia dokumentteja - lapsi oli vielä pieni, ja aikaa piti olla.Alina tutustuu Lotteen, lääkäriin, joka työskentelee Thaimaassa. Sekä tämän kautta Kianiin ja tämän pikkusiskoon Poaan, joiden äiti kuoli malariaan.
Malaria on yksi maailman vakavimmista taudeista, ja siihen sairastuu eniten ihmisiä vuosittain. Tautiin kuolevat olevat yleisimmin lapsia. Kirja ei vihjaa, vaan sanoo suoraan:
"...tietääkö hän, miten vähän malariatutkimukseen käytetään rahaa, vaikka mahdollisuuksia olisi paljon enempään. Tietääkö hän, miten suurin ponnistuksin ensimmäisen maailman elintasosairauksiin yritetään samaan aikaan löytää parannuskeinoja."
Alina ja Lotte tekevät työtä samaa vihollista vastaan. Kirja on kuitenkin enemmän ihmiskuvaus- ja suhderomaani kuin lääketieteellinen, vaikka lukija tapaa romaaneissa uusia sanoja (karhukainen, hyppyhäntäinen, horkkahyttynen...) ja tulee ajatelleeksi lääketieteen etiikkaa; rahan ja vallan käytöstä on tietysti kyse globaalilla tasolla. Ihmisen tasolla kyse on elämästä ja kuolemasta.
"Maailmassa on asioita joista ei saisi poiketa, hän ajattelee, aakkosjärjestys, aineiden molekyylijärjestys, matemaattiset säännöt, se että yön jälkeen tulee aamu, vastasyntyneen minimipaino."
Ammattilaisen työhön ja tutkija-ajatteluun on kiinnostava tutustua. Alinan selviytymiskeinot ovat selkeät: hän rajaa maailman keskittymällä yksityiskohtiin, mittakaavoihin ja eri todellisuustasoihin.
"Vaikeinta on varmasti heillä, joiden on pakko katsoa kokonaisuutta."
Tummasävyinen kirja on miellyttävä tuttavuus rauhallisen ja vakuuttavan, epädramaattisen tekstinsä ansiosta sekä kiinnostava luettava tärkeiden erityisaiheidensa ja niiden uskottavan esiintuomisen ansiosta. Elämä ei ole oikeudenmukaista, tuntuu viesti olevan. Mutta tummuus ei ole mustaa, vaan se saa myös valoisampia sävyjä; syntyy lapsi. Tai joku selviää elossa, joku sairastunut paranee, joku löytää kumppanin. Esikoiskirjailijuus näyttäytyy jonkinlaisena "lopullisen" kirkkauden puutteena: aikatasoilla pelaaminen ja niiden välillä siirtyily tuntuu turhalta lukemisen vaikeuttamiselta; etenkin alussa, kun henkilöt olivat vielä tuntemattomia, kesti aikansa hahmottaa, kenestä nyt puhutaan.
Kenelle: Tutkijantyöstä kiinnostuneille, globaalisti ajatteleville, ajankohtaisuutta etsivälle.
Muualla: Pääsi yllättämään ja vain parani loppua kohden, sanoo Mari A. Tavattoman kauniilla kielellä kirjoitettu, toteaa Kirsin Book Clubin Kirsi, joka tapasi kirjailijan. Rauhallinen, viisas ja sydähdyttävä romaani, sanoo Lumiomena, jolta löytyy lisää linkkejä kirjablogeihin.
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa. Gummerus 2016. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Helmet-haaste 2017 kohta 48: kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän. Malariatutkimus ja -hoito on sellainen aihe.
Tämä oli omalla tavallaan todella hieno romaani mutta viime vuosi oli sellaista hienojen kotimaisten esikoisromaanien tulitusta että huh... Tämä jäi omalla kohdallani hieman monen muun hienon teoksen varjoon.
VastaaPoistaViime vuosi oli hienojen esikoisten vuosi, ja varmaan moni kirja olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä ja keskustelua. Toivottavasti nekin löytävät lukijansa, tästä voin kuvitella hyvin monen pitävän. Fiksu ja asiaa sisältävä mutta myös vahvasti tunnetta kuvaava ja herättelevä. Erittäin hyvä yhdistelmä.
VastaaPoistaOnpa kaunis kansi kirjassa.
VastaaPoistaKiitos Leena, todella hyvä että nostit tämän esiin, unohdin laittaa kannen suunnittelijan - tarkistin sen kyllä ja ihailin Jenni Noposen työtä, jälleen kerran! Hän on suunnitellut muun muassa Minna Rytisalon Lempin ja Harper Leen kirjojen uusien painosten kannet. Ja Jukka Viikilän upean Akvarelleja Engelin kaupungista! Noponen on ehdottomasti kirjankansien suunnittelijoidemme huippua.
VastaaPoistaNoponen on tosiaankin huippusuunnittelija! Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Ehdottomasti yksi viime vuoden parhaita esikoisia, ja miksei muutenkin. Jostain syystä tarina, kieli ja kaikki kosketti.
VastaaPoistaTiedän tunteen, Kaisa - parasta lukemisessa. Onneksi Markkulan kirjan nosti Hesari esikoispalkintokisansa kärkikuusikkoon. Se oli paikkansa ansainnut. Tämä on sellainen hieman hitaasti vaikuttava ja sytyttävä teos, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
Poista