J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Kun bloggarikollega tarjosi kirjaa, olin epäluuloinen. Ruokakirja, minulle? Ei kai siinä vain ole reseptejä? No, se ei sillä tavalla ole ruokakirja, kuulin. Ai siis ruokakirja, joka ei puhu ruuasta?

Piti ottaa selvää. Ruuasta puhutaan, se on suorastaan keskeinen aihe ja teema. Mutta ei tosiaan sillä tavalla, mitenkään arkisesti, vaan riemastuttavalla hifistelytavalla, vähän Tuomas Vimman Gourmetin tapaan. Pidin siitä(kin) Vimman kirjasta hurjasti, ja tämä tuo samanlaista outoa säihkettä ja menee yhtä pitkälle ruuankäsittelyn äärimmäisissä taidoissa, joita ei todellakaan joka päivä tapaa.

Amerikkalainen Eva on huippukokki. Kirja kertoo hänen tarinansa, joka alkaa jo ennen syntymää, kiertyy kodin ja yksinäisen koulukiusatun tytön vaiheiden kautta kulttikokiksi, kuten takakansi häntä luonnehtii. Ja miten se kertoo: kieputtaen niin, että lukija saa huoletta heittäytyä pyörteeseen ja vain nauttia menosta.

Tarkkana saa olla: kuka nyt puhuu ja miksi ja miten tähän päädyttiin? Tilanteet, ajat, paikat ja puhujat vaihtuvat nopeasti. Luvut on nimetty ruokalajien nimin (ei kovin mielikuvituksellista), ja tekstit jakautuvat lukijaystävällisesti lyhyempiin pätkiin, joita on pettävän nopea lukea, sillä teksti vie mennessään (katso kappaleen alku).

Rakenne on mainion yllätyksellinen, teksti makoisa yhdistelmä sujuvasti sulavaa proosaa, ironiaa ruoka-ajattelun äärimmäisyyksistä (chilien kasvatus scoville-mittareineen toi mieleeni Johanna Sinisalon) ja viihdyttäviä koukkuja; kunnon kattaus! Esimerkin aiheesta elävästä elämästä kertoi muuten Image-lehti äskettäin: laaturavintolassa itseleivottu leipä on jo must, nyt erotutaan sen päällisellä. Voin pitää olla ruskistettua tai vähintään "kirnuvoita" (eikö muuten voi ole aina teknisesti ottaen tehty kirnuamalla?), joka on itsekirnuttua ja jonka maidon alkuperän ravintola ilmoittaa lehmän nimeä myöten. Mutta kirjaan palatakseni: ihmiseen se ei keskity. Eva jää kaukaiseksi, kaikesta puheesta huolimatta. Hän ei ole itse äänessä.

Oliko nautinto suolainen vai makea? Molempia, mikä on minusta mainio vaihtoehto (suolapähkinäsuklaa!). Makeaa kestän huonosti, suolainen on aina ensi sijalla ja perusta, jonka päällä voi olla muutakin. Evan kipeä kasvukertomus kuorruttuu viihteeksi, mutta sisältö ruokkii lukijaa ruuan merkityksestä - ruuankäsittelyn näen tässä elämänhallinnan synonyymina - sekä taidosta, josta tavis voi vain nähdä unta. Tai nauttia hyvissä ravintoloissa tai kirjassa, kuten tämä osoittaa. Nautin!

Kenelle: Suolaisen ja makean yhdistäjille. Kokkauksesta kiinnostuneille. Vetävän ja fiksun viihteen ystäville.

Muualla: Täydellisen nautittava ja viihdyttävä episodiromaani, sanoo Lumiomena. Kirja ei häpeile olla hauska, sanoo Krista. Nam, sanoo Susa, Järjellä ja tunteella: lukija saa nauraa hyväntahtoisesti monenlaisten erilaisten ruokatrendien uhreille. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, sanoo Suketus. Viihdyttävä, hauska ja yllättävä, neuvoo Lukuneuvoja.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt. Tammi 2016. Suomennos Mari Hallivuori.