Elävää kuvaa

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Pieni koululainen Inga asuu isovanhempiensa kanssa maalaiskylässä itärajan tuntumassa, sotien jälkeen. Ingalla ei ole helppoa. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja jalassa on vamma, mitkä seikat yhdessä tekevät tytöstä helpon kiusattavan koulussa. Eivätkä kiusaajat ole pelkästään lapsia.

Ingalla on lisäksi vielä yksi kiusaajille herkullinen ominaisuus: hän ei puhu. Lukea ja kirjoittaa hän on osannut "aina", mutta puhuminen loppui vanhempien sotatragediaan. Fyysistä estettä puheelle ei ole, ja sekä suku että Ingaa hoitava lääkäri ymmärtävät, että kyseessä on mielen särö. Nyt 9-vuotiaana tyttö kanniskelee aina mukanaan kynää ja vihkoa, johon hän voi kirjoittaa asiansa, ja muut vastaavat hänelle normaalisti puhumalla.

Utelias ja älykäs mutta surullinen ja yksinäinen lapsi särkee isovanhempien sydäntä. Onko Ingaa mahdollista auttaa? Tarina liikuttaa, kuten lapsen hätä aina. Hirvisaari onnistuu kuvaamaan tytön tuntemuksia aidosti ja helposti samaistuttavalla tavalla.

Vaikken ole nuori, olen aina ajatellut olevani "liian nuori" lukemaan Hirvisaarta, jonka miellän äitini ja anoppini kirjailijaksi, molemmat kun hänen kirjoistaan pitävät - itse en yrityksistäni huolimatta ole niissä montaa sivua eteenpäin päässyt. Sitten eläkkeellä, olen tuuminut.

Mutta pieni kirja rohkaisi yrittämään, ja yllättäen luin sen lähes kertaistumalta. Pidin vahvasta tunteesta ja tunnelmasta, tytön näkökulmasta. Tarina alkaa kankeahkosti - tai ehkä juuri sillä tiukan perinteisellä tyylillä, joka aiemmin on vieraannuttanut minua - mutta sujuvoituu sittemmin. Tunnelma vahvistuu niin, että on saatava tietää, miten Ingan käy. Lopussa taisi roska lentää silmään.

Historiasta myös opin taas kerran uutta (milloin ihminen ehtisi lukea kaikki historiakirjat, joita haluaisi?). En tiedä, perustuuko juuri tämä kertomus tositapahtumaan, mutta tiedän Ingan taustalla vaikuttaneita asioita oikeasti itärajalla sodan jälkeen tapahtuneen. "Voisi olla totta" -aspekti nostaa aina kiinnostusastetta. Sori mystisyys, mutta yritän olla spoilaamatta! Ja erilaisuudesta kiusaaminen, siitä ei todellakaan ole päästy vieläkään eroon, päinvastoin. Pelkäksi vanhan ajan kuvaukseksi Hiljaisuutta ei voi siten luokitella.

Yllätyin myönteisesti. Tiiviyden ja selkeän rajauksen vuoksi kirja on helppo lukea, vaikkei olisikaan Hirvisaaren kirjoitustyylin ihailija. Liikuttavana lapsitarinana se vetoaa muihinkin. Ei, en ryntää anopin Hirvisaari-kokoelman kimppuun vieläkään. Ehkä joskus myöhemmin...

Kenelle: Sota-ajan tarinoiden ystäville, lapsikuvauksista pitäville, kiusaamista pohtiville, perinteistä kerrontaa hakeville.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna yllättyi loppuratkaisusta ja jäi pohtimaan kirjaa kovasti. Myös Kirja ja kynä -bloggaaja Esther poistui alkuun mukavuusalueeltaan, kuten minäkin tein. Kristakin oli ehtinyt kirjan jo lukea ja piti sitä suunnattoman koskettavana. Koskettaa omalla hiljaisella tavallaan, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Taidokas ajankuvaus ja ajankohtainen romaani, toteaa Kirjojen maan Minna.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava 2017. Kansi: Anna Lehtonen.

Helmet-haaste kohta 1: kirjan nimi on mielestäni kaunis. Selkeä ja yksinkertainen, surullinen ja lohdullinen yhtäaikaa, kuten kirja itsekin.

4 kommenttia:

  1. Minulla tämä kirja odottaa vielä lukemista. En ole jotenkin vielä rohjennut tarttua tähän. Tämä kirja kosketti Kristaa niin kovasti ja tästä kirjasta alkoi Kristan ja Laila Hirvisaaren välinen tiivis sähköpostikirjeenvaihto,joka oli Kristalle hyvin merkityksellistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, viestittelikö Krista Hirvisaaren kanssa! Se on kyllä totta mitä on puhuttu, Krista oli kirjojen ja sen myötä kirjailijoiden paras kaveri! Liikuttava on kirja, ehkä tosiaan parempi, että luet vasta kun aikaa on kulunut vähän enemmän. Lämpimämpää kevään jatkoa, Anneli.

      Poista
  2. Tämä oli kirja, jonka halusin heti lukea, kun kuulin sen ilmestyvän. Katselin Hirvisaaren haastattelun ja hän kertoi kirjan olevan hyvin omakohtainen, jopa niin paljon, että kirjaa oli todella vaikea kirjoittaa, sillä se herätti niin paljon tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omakohtaisuus tuntuu kirjassa vahvasti! En ollut nähnyt tuota haastattelua enkä tiennyt muutakaan kirjan taustoista (enkä vieläkään, joten kiitos kun kerroit), mutta ajattelin silti heti lukiessani, että nainen tietää, mistä puhuu.

      Poista