Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on urallaan kirjoittanut paljon hauskaa mutta myös vakavaa, ja usein näiden sekoituksia. Valomerkki on kipeän ja kepeän yhdistelmä puhtaimmillaan. Se kertoo viisikymmentä täyttävästä kirjailijasta Anitasta, joka aloittaa uuden kirjan, eikä luomisen tuska ole pientä. Se kasvaa niin suureksi, että Anita tahtoo kuolla.

"- Tai ehkä mä en halua kuolla, minä korjaan. - Minä haluan vain lakata olemasta olemassa."

Ajatus on tuttu masentuneille ja ahdistuneille. Kun paha olo vyöryy päälle, sen poistamiseksi on valmis mihin vain. Vaikka pohtimaan eutanasiaa tai pyytämään kaveria auttamaan kuolemisessa, kuten Anita tekee. Saako ihminen päättää kuolinhetkensä? Miksi ei saisi? Ylilyöntien vaara on suuri, mutta silti vapaan päättämisen ajatuksessa on jotain kiehtovaa.

"Aina ei pysty edes itkemään. Vaikka itku ei kylläkään auta. Mikään ei auta. Pelottavin asia maailmassa on ihmisen oma mieli."

Anita kyntää pohjaa ja taistelee itsensä välillä pintaan; kirjanteko etenee tuskaisasti, mutta etenee.

"Ainakaan tänään en pelkää. Se riittää. Yksi peloton päivä riittää."

Kirjailijan työtä kuvataan herkullisesti: henkilöiden mietintää ja juonen rakentelua, mutta etenkin päivittäistä arkea. Jos viisikymppinen kirjailija kirjoittaa viisikymppisestä kirjailijasta, herää tietenkin ajatus, että kokemukset ovat omia. Eikä Härkönen ole sitä peitellytkään, vaan on kertonut haastatteluissa käsittelevänsä traumojaan kirjoittamisen kautta.

Kirja kuvaa rehellisenoloisesti Anitan tuntemuksia ja tekemisiä, hän tuntuu aidolta. Musta huumori toimii terapiana myös lukijalle, jos oma elämä tai työ ahdistaa. Kirjanaloitusmasennuksen lisäksi Valomerkki tuo mukaan isän kuoleman. Mutta tarina ei kaikesta kuolemapuheesta huolimatta ole synkkä: Härkösen naseva suorapuheisuus ja huumori pitävät siitä huolen. Jos kirjailija on itselleen kova, lukijalle hän on lempeä. Anitan mietteet ja keskustelut ystävien kanssa saavat lukijan usein hymyilemään, marinameileistä kosteisiin tapaamisiin, joissa "haukutaan kaikki".

Seuraava kuumottava ajatus on se, ketkä ovat Anitan lähipiirin todelliset esikuvat - kuka on itserakas paskiainen, joka latistaa "ystävänä" naisen tekemiset, tai kustannustoimittaja, jolle kirjailija antaa pakit... Aviomiehestä, kavereista ja kollegoista puhumattakaan. Mutta uskotaan ne fiktiivisiksi ainakin sillä tasolla, että niihin lienee koottu useiden henkilöiden piirteitä (vaikka vilahtaa siellä täysin tunnistettaviakin hahmoja), kun taas Anita vaikuttaa suoremmalta kuvalta kirjoittajasta itsestään. Eikä näillä lopulta ole lukijalle väliä, vaan aitouden tunnulla ja viihtymisellä tekstin kanssa.

Viihdyin, ahmaisin ja huvituin - kirjailijan työn tuskaa väheksymättä, ehkä nyt sitä jopa paremmin ymmärtävänä. Anitalle on muuten annettu kustantajalta paineita uudistua, mistä hän jupisee ankarasti. Mutta ainakin Härkönen osaa tämän lajin. Sujuvan, nokkelan, hauskan ja suoran puheen, ilman hienosteluja ja sen suurempaa draamaa kuin elämä itse.

Kenelle: Nokkelan ja helppolukuisen tekstin ystäville, suoraa puhetta arvostaville, luovan työn tekijöille.

Muualla: Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin, sanoo Susa, Järjellä ja tunteella. Ankarasta aiheesta huolimatta lukija ei ahdistu, vaan saa tuntuman, millaista on elää mustassa tunnelissa, josta ei ulospääsyä näy, sanoo Kirjasta kirjaan. Opus eka pitää kirjaa turhauttavan epätasaisena. Kirjan lukeminen oli nautinto, sanoo Mari a. Nauratti ja antoi vertaistukea, tuumii Annika Rakkaudesta kirjoihin.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava 2017. Kansi: Kirsti Maula.