Onko teillä tämmmöistä, että päätätte pestä pakastimen?

Sinikka Nopolan kirjaa on vaikea unohtaa, kun päättää mökillä pestä pakastimen. Sen vähäinen sisältö alkaa aistinvaraisen havainnoinnin perusteella vaikuttaa lievästi epäilyttävältä, tuumii mies, ja uusi satokausi pian tulossa - ei auta, pestä pitää! Sitäpaitsi kesäsää suosii sisätilapuuhailua.

Töpseli irti, jääkimpaleet pois ja asiaan. Pakastimen kapea ja korkea muoto asettaa omat haasteensa, mutta isommistakin tässä elämässä on selvitty. Kauhaa ja muita ulottuvuusapuvälineitä käytellen sisus on pian pesty. Haasteellisin on pohja, jonne en ylety muuten kuin hökötintä kallistamalla ja seisomalla itse sen tukena. Onneksi on vatsaa sen verran, että voin sen varassa pidellä laitetta tarkkaan harkitussa kallistuskulmassa siten, että yletyn alas asti. Pesu, toinen, pesu, huuhtelu. Hiki tulee. Kaivossa riittää onneksi puhdasta vettä, kun jaksaa kantaa.

Mitä ihmeen tummia roiskeita laitteen ulkopinnassa on? Hetken välähtää mielessä nolous, onko punaviinilasin kanssa tullut liikuskeltua jonain hämäränä yönä. Mutta ei, ei ole punaviiniä, ihan tavallista rapaa vain. Jonka ilmestymistä tiloihin, joissa kukaan ei koskaan liiku ulkokengillä, saattaa herättää ihmetystä. Kun tahrat jököttävät itsepäisesti paikoillaan, vaikka rättini on niitä raatelevinaan, mieleen tulee himottava ajatus, joka saa veden kielelle. Minulla on hankausvillaa keittiön kaapissa! Sekunnin sadasosassa muistan, että mies on tuskin lopettanut muistuttelun neljännesvuosisataa sitten tapahtuneesta insidentistä, jossa hankasin silloisen kodin puiset vintagekaapinovit hankausvillalla, eikä se tehnyt niille hyvää (mutta ne todella olivat likaiset!). Pidättäydyn mielijohteesta, nielaisen, ja huomaan roiskeiden lähtevän kuuliaisesti jynssäämällä.

Kas, mikäs kori pakastimen vieressä on? Vilkaisen pikaisesti sisältöä, ja sieltä löytyy jos jonkinmoista aarretta. Tämä lasten lelu! Ja paita, jonka luulin kadottaneeni. Kaivan koria, siirrän tavarat tarvittaviin ja ei-tarvittaviin. Pölyisiä kaikki, pitääpä samalla pyyhkäistä. Kunnon keko siitä lopulta kehkeytyy. Jokin esine, jonka käyttötarkoituksesta et ole varma. Jokin toinen, kolmas ja kolmastoista esine, joiden melko varmasti arvelet liittyvän kalastukseen. Mölkkypeli, miten tätä pelataan? Pitäisikö mennä koettamaan? Tietysti - mutta niin, se pakastimenpesu. Takaseinä on vielä koskematta ja huuhtelut kesken.

Vaihdat jälleen pesuvettä ja alat pestä takaseinää. Se on vasten ikkunaa, jonka laudan huomaat karmean likaiseksi. Hämähäkinverkkoja ja sitä roskaa, mitä luonnosta syntyy. Kumma kyllä, ettei se sisätiloissa näytä lainkaan luonnolliselta. Pakko pestä heti! Seinä pakastimen takana näyttää hähmäiseltä, milloinkahan se on viimeksi putsattu? Nyt on hyvä tilaisuus, kuumat vedet pesuaineineen valmiina ihan käsillä.

Seinähirsiä jynssätessä katse osuu pakastimen toiselle puolelle, johon on kasattu talvikylmien varalle lämpöpatterit. Mutta niiden takaa pilkottaa kasa tuntematonta roinaa. Ainakin siinä näyttäisi olevan kauko-ohjattava auto tarvikkeineen, urheiluvälineitä, ja ovatko nuo hiirenloukkuja? Kätevä emäntä purkaa rojukasat, pyyhkäisee ja huuhtaisee kaiken, asettelee tavarat ojennukseen ja kääntyessään jälleen pakastimeen päin muistaa sen pesun olevan kesken. Nyt valmista, hän komentaa itseään! Jos silmissä hämärtää, se on huonoa kuntoa, ja siitä pääsee rivakalla puuhailulla.

Takaosan pesu, huuhtelu, lisää huuhteluvettä, toinen huuhtelu. Kaivolla käynti vettä hakemassa katkaisee meditatiivisen jynssäyshetken ikävästi, mutta ymmärrän, maalla on mukauduttava olosuhteisiin. Lopulta keräät ämpärisi, pesuräsyt, kauhat ja muut apuvälineet viedäksesi ne pois, ja täydessä kuormassa taiteillessasi ahtaissa tiloissa isket jalkasi kipeimmän kohdan, vaivaisenluun, siihen tuvan penkin jalkaan, johon aloittelevat mökkikävijät aina (etkä sinä koskaan). Vesi lentää pitkin lattiaa.

Nilkutat hakemaan kuivauspyyhettä. Konttaillessasi mies tulee pihanrakennushommista kysymään, miten menee. Viisi tuntia on kuulemma jo kulunut. Soperrat jotain sekavaa, sinut viedään saunaan, josta hoipertelet sänkyyn ja vaivut koomaan. Viimeisissä tietoisissa ajatuksissasi kadehdit Sinikka Nopolaa, jonka pakastin on takuuvarmasti tahraton ja tuoksuton ja joka riippukeinussaan kirjoittaa miljoonayleisön kaipaamia kirjoja. Sitäpaitsi hänellä on sisko, jolta voi aina kysyä apua, jos vaikka tahrojenpoistossa on ongelmia.

Kun mies seuraavan kerran sanoo, että pakastin pitäisi pestä, parkaiset kauhusta, juokset mustikkametsään, etkä palaa sieltä ennen iltahämärää. Ei siinä valossa enää näkisi pakastinta pestä.

Kiitos innoituksesta Sinikka Nopolalle. Lue originaalikirja ja siitä juttu täältä!